Sanna Lindgren, ins.(AMK), projektitutkija
Korona oli ollut jo uutisissa tovin.
Kaukaiselta se aluksi tuntui. Jotenkin sitä aina ajattelee olevansa turvassa täällä pienessä, syrjäisessä ja väljästi asutussa maassa. Kun kuvat Wuhanin tyhjistä kaduista, pakkokaranteeneista ja valkopukuisista, maskinaamaisista desinfioijista porautuivat verkkokalvoilleni, huomasin miettiväni, milloin tämä on meillä edessä. Ensimmäinen Covid19-infektio Suomen kansalaisella todettiin helmikuun lopulla 2020.
Sitten se alkoi.
Sulku. Etäily. Eristäytyminen. Valmiuslaki otettiin käyttöön samana päivänä, kun minulla alkoi viimeinen vuosi ennen keski-ikää. Koulut suljettiin, päiväkodit suljettiin, työpaikat suljettiin. Koko Suomi seisahtui ja kadut tyhjenivät. Opeteltiin uusia käytäntöjä etäillen. Verkko tökki ja palaverit muistuttivat spiritismi-istuntoja. ”Oletko sinä läsnä meidän joukossamme?” ”Anna meille merkki, jos kuulet meitä.” Lapset pyörivät siinä ympärillä kyselemässä, josko äidillä tai isällä olisi jo aikaa heille.
Sillä hetkellä perheeseemme kuului yksi päiväkoti-ikäinen, yksi koululainen sekä mieheni ja minä, molemmat opiskelijoita. Itse tein vielä osa-aikatyötä opiskelun ohessa. Koulujen etäopetukseen siirtymisestä oli väläytelty jo hieman ennen itse varsinaista siirtymistä, mutta eihän tuo valmisteluaika ollut kenellekään riittävä. Aluksi kaikki oli tyttärelleni uutta ja jännittävää. Nyt sai tehdä tabletilla tehtäviä ja ihan omaan tahtiin. Onneksi joulupukki oli juuri edellisenä jouluna tuonut tyttärellemme lahjaksi tabletin. Ajatuksena Joulupukilla varmasti oli ollut viihdekäytön lisäksi myös tabletin käyttö opiskeluun. Eipä Joulupukkikaan ihan tätä osannut ennustaa.
Etäopiskelu sujui tyttärellämme helposti. Koulusta innostuneena ja motivoituneena hän aloitti tunnollisesti tehtävät joka aamu samaan aikaan, noin yhdeksältä, kuten koulu olisi normaalistikin alkanut. Hän teki tehtävät joka päivä vauhdilla ja olikin saanut ne valmiiksi paljon ennen kuin normaalisti koulupäivä olisi päättynyt. Toki hänen piti välillä kysellä vanhemmilta apua, kun opettajaa ei aina saanut kiinni tai tyttäremme ei halunnut heitä häiritä.
Me vanhemmat kyllä sanoimme, että juuri neuvominen olisi opettajan työtä.
Tyttärelleni jäi vapaa-aikaa huomattavasti enemmän. Lisääntyneessä vapaa-ajassa oli myös yksi ongelma. Ei ollut kavereita, joiden kanssa sen ajan olisi voinut viettää. Myös kaverit olivat tahoillaan kotona, etäilemässä. Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä isompi ikävä kavereita oli. Onneksi opettajat hoksasivat ottaa kesken koulupäivän puolen tunnin välituntipuhelun hangoutsilla hiukan ikävää lievittämään.
Tyttärellämme ei tosiaan ollut ongelmia etäilyyn siirtymisessä. Koin myös, että hänen opettajansa ottivat etäkoulun hyvin haltuun, ja toiminta kehittyi ja parani viikko viikolta. Opettajat pitivät lapsiin yhteyttä tiiviisti. Luulisin, että niihin lapsiin vielä tiiviimmin, joista oli enemmän huolta. Monesti mietin, kuinka helpolla meidän kodissamme päästiin lapsen etäkoulun suhteen. Oli myös mukavaa, kun sai seurata, miten tyttäremme koulutehtävät hoitaa, miten hän pärjää ja minkälaisia tehtäviä koulussa ylipäänsä tänä päivänä tehdään. Pääsi paljon lähemmäksi tyttäreni koulumaailmaa ja kouluminää. Vaikka omassa kodissa kaikki sujuikin olosuhteisiin nähden hyvin, en voinut olla miettimättä myös niitä lapsia, joilla kotiolot olivat sellaiset, että oli helpotus päästä kouluun. Paikkaan, josta saa lämpimän ruuan ja jossa on turvallisia aikuisia.
Missä he etäilivät?
Päiväkoti-ikäisen kanssa etänä oleilu ei sujunut läheskään yhtä riemukkaasti kuin kouluikäisemme kanssa. Päiväkoti-ikäinen tyttäremme ei ole rauhallisimmasta päästä ja nuoresta iästään johtuen hän ei osaa tarttua leikkeihin niin kuin esikoisemme koulutehtäviin. Ruutuaika kasvoi kosolti, kun vanhempien piti keskittyä opiskeluun ja töihin ja isosiskollakin oli kasa koulutehtäviä tehtävänä. Usein päivät olivat kaikilla rikkonaisia, eikä vähiten siksi, että nuorin perheenjäsenemme kaipasi huomiota ja kävi sitä hakemassa vuorotellen kaikilta muilta perheenjäseniltä. Hänet sai aina hetkeksi keskittymään tekemiseen, kun löytyi kiva palapeli, muovailuvahat, piirustusvälineet tai tabletin pelit ja lastenohjelmat. Mutta se vaati oman tekemisen keskeyttämistä ja kuopuksen leikin käynnistämistä, jolloin hetkeksi sai taas rauhan tehdä sitä, mitä olikaan tekemässä.
Työntekijän sekä opiskelijan roolit yhdistettynä kotiäitiyteen ja -isyyteen ei ollut ihan yksinkertainen homma. Näistä jokainen rooli on täysillä suoritettuna voimia vaativaa. Jokainen voi mielessään kuvitella, miten äärimmilleen ihminen vedetään, kun nämä roolit ovat päällekkäin, lomittain ja soviteltuna koko päivän ajalle niin, että lopulta itsestä tuntuu siltä, että jokainen asia tulee tehtyä puolittaisesti, vähän sinne päin. Syyllisyys puutteellisuudesta vanhempana, paineet työtehtävien viivästymisestä ja kokemus siitä, ettei suoriudu töistään niin kuin oikeasti pystyisi. Opintojakin piti edistää, kun valmistuminenkin häämötti jo horisontissa. Stressikäyrät paukkuivat punaisella ja viulunkielet oli viritetty roimasti liian kireälle.
Miten meille sitten kävi?
Opinnot tulivat suoritettua suurin piirtein entisen tasoisesti, joskin tuntui, että ne vaativat enemmän panostusta. Muutamilla kursseilla opettajan rooli opetuksessa pieneni ja vastuu opinnoista opiskelijalla itsellään kasvoi entisestään. Vanhempi tyttäremme suoriutui odotetusti hyvin, eikä seuraavan luokan alettua ole huomannut, että hän olisi jäänyt jälkeen. Jos jotain, niin hän arvostaa vielä enemmän aikaa kavereiden kanssa. Itse tein vielä keväällä opintojen ja töiden ohessa opinnäytetyöni valmiiksi. Vieläkään minulla ei ole täysin käsitystä, miten se tapahtui. Omalta osaltani loppukevät taisi olla robottimaista suorittamista vähän sumussa.
Pikkuhiljaa etätyöhön tottui, etätyön välineet tulivat tutummaksi ja työn itseohjautuvuus helpottui.
Nuorempi tyttäremme säilyi ehjänä, vaikka kevät kului paljolti tabletin edessä ja itsekseen touhuten. Jotenkin sellainen olo, että omassa päässäni muodostetut möröt lastemme traumoista eivät ole toteutumassa. Jotain jälkiä tästä varmaan jää, mutta kuinka syviä, sen näyttävät tulevat vuodet. Luulenpa, että perheemme vahva yhteys, tuki ja se, että vanhempina, stressinkin keskellä haluamme tietää, mitä lapsillemme kuuluu ovat voimavarojamme, joiden avulla selätimme tai ainakin voitimme ensimmäisen erän korona-kriisissä.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman KA4HR -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
