Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Luin viikonloppuna kaksi kirjaa. Joskus vuosikymmeniä sitten se ei olisi ollut mikään mainitsemisen arvoinen saavutus. Muksuna saatoin lukea kaksi kirjaa päivässä. Läksyjen lisäksi. Mutta nykyään kirja viikossa töiden, kotitöiden ja muiden askareitten ja harrastusten ohessa tahtoo olla jo suoritus sekin.
Toinen kirjoista oli tunnetun vanhan polven kirjailijan viimeisin teos, ilmestynyt suomeksi pari kuukautta sitten, toinen nuoren polven kirjailijan kolmas kirja. Molemmat olivat fiktiota, toinen sijoittui kokonaan Pohjois-Italiaan, toinen osittain Pohjois-Italiaan, osittain Ruotsiin, ja kumma kyllä, molemmissa puhuttiin minullekin tutuista kaupungeista ja kaupunginosista. Myös italialaisen luonteenlaadun kuvaus sai molemmissa paljon sivuja, samoin yhteiset ateriat, ruoka, juoma ja jopa kahvi. Aiheet olivat rankkoja. Toisessa käsiteltiin vahingossa aiheutettua kuolemaa, sen syitä ja seurauksia, toinen pui päättynyttä avioliittoa, kontrollifriikkiä puolisoa, rankkaa henkistä väkivaltaa ja siitä toipumista.
Ensi silmäyksellä kumpikaan ei näyttäisi liittyvän blogimme aiheisiin mitenkään.
Ensin mainittu kirja oli kirjoitettu rutiinilla. Niin varmalla rutiinilla, että minun oli välillä pakko varmistaa, etten ole lukenut kirjaa ennen, ostanut vahingossa tuplakappaletta. Sitäkin kun on käynyt. Mutta ei. Kirja oli aivan tuore, alkuperäispainoskin oli tämän vuoden puolelta. Vaikka kirjailija asuu Italiassa, kirja oli alun perin kirjoitettu englanniksi. Useimmat italian kielelle tyypilliset ilmaisut oli kuitenkin jätetty kääntämättä. Kirjan englannista suomeksi kääntäneiltä henkilöiltä taas puuttui rutiini, ainakin rutiini kääntää tämän tyyppistä kirjaa. Paikoin käännös vilisi pilkkuvirheitä, paikoin oli todennäköisesti käännösvirheiden seurauksena tullut outoja ja jopa käsittämättömiä rakenteita, ja italiankieliset ilmaisut oli jätetty edelleen paikoilleen.
Moniko suomalainen lukija ymmärtää, että ”professoressa” on naispuolinen opettaja, ei siis mikään rouva professori, tai että ”dottoressa” on naispuolinen lääkäri.
Nuoren kirjailijan teos oli alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Niin aiheeseen kuin paikkoihin oli perehdytty tai ne tunnettiin luonnostaan. Suomentaja oli äidinkieleltään suomalainen, kieli oli sujuvaa, laadukasta kautta linjan, eikä tekstissä esiintynyt yhtään tarpeetonta vieraskielistä sanaa. Vaikka kirjan toinen pääteema oli vastenmielinen, ahdistavakin, sitä käsiteltiin ammattitaitoisen toimittajan tapaan viileän asiallisesti, ei yksityiskohdilla mässäillen. Kirjailija tuntee vielä työn iloa. Kirjoittaminen ei ole muuttunut rutiininomaiseksi puurtamiseksi. Sen näkee tekstistä.
Syy, miksi otan ne tässä blogissani esille, ovat nuo erot.
Rutinoituminen tiettyyn rajaan asti on hyväksi melkein ammatissa kuin ammatissa. Se antaa varmuutta työskentelyyn, tehostaa ja nopeuttaa sitä, kun usein toistuvia rutiineja ei tarvitse miettiä, vaan ne tulevat selkäytimestä. Mutta rutinoituminen sisältää myös riskejä. Etenkin tehtävissä, joissa luovuudella on oma osansa, rutinoituminen johtaa helposti siihen, että alkaa toistaa itseään. Näin oli käynyt edellä kerrotun vanhemman kirjailijan tapauksessa. Kirjat muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Eivät välttämättä juoneltaan, mutta tapahtumien välisten siirtymien, henkilökuvausten ja paikkojen osalta.
Välillä tulee mieleen tietokoneajan kirous. Copy paste.
Toinen riski rutinoitumisessa on, että ei enää havaita tilanteiden muuttuvan eikä osata reagoida muutoksiin. Tämä on riski etenkin yritystoiminnassa. Sitä suurempi riski, mitä vastuullisemmassa asemassa henkilö on, ja mitä suurempi on yritys. Maailmassa, jossa tilanteet muuttuvat jatkuvasti, muutosvalmiuden on syytä olla kunnossa. Kelkasta putoaa helposti, ja kyytiin takaisin pääsy on entistä vaikeampaa. Mutta kyllä muutosten tunnistaminen on vaikeata myös pienemmille yrityksille.
Sen tietää esimerkiksi Oulun yliopiston Mytty – projekti.
Monessa tehtävässä rutinoitumista tärkeämpää on perusosaaminen. Esimerkiksi käännöksissä osaamista on se, että osaa lähtökielen niin hyvin, että tunnistaa kaikki vivahteet ja osaa erottaa kirjailijan taiteellisen vapauden kirjoitusvirheistä. Kohdekieli täytyy tuntea huomattavasti paremmin. Pitää tietää esimerkiksi, miten lähtökielen sukupuolisidonnaiset ilmaisut voidaan kääntää kielelle, jossa ei edes persoonapronomineissa tehdä eroa miehen, naisen ja jonkun kolmannen välillä. Jos kääntää tekstiä kielelle, joka ei ole äidinkieli, haasteet nousevat potenssiin 10.
Äidinkielenään sukulaiskieltä puhuva ja suomea hyvinkin osaava ei automaattisesti ole hyvä valinta kaunokirjallisuuden kääntäjäksi.
Innostus ja työn ilo ovat tärkeitä voimavaroja työyhteisössä. Sitä tärkeämpiä, mitä vaikeampia aikoja eletään. Edessämme tulee olemaan vielä paljon sellaista mitä emme välttämättä nyt osaa edes aavistaa. Näiden tulevien haasteiden voittamiseksi tarvitsemme niin yksilöinä, organisaation jäseninä kuin organisaatioinakin sopivaa yhdistelmää osaamista, rutinoitumista, innostusta ja työn iloa.
Emme jämähtämistä vanhaan.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien KA4HR ja WWW&CE-hankkeiden ja Interreg BSR-ohjelman rahoittaman Inbets-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
