Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Kesälomat ovat pääosin ohi, oppilaat ja opiskelijat ovat palanneet koulunpenkille, opettajat ja muut työtätekevät, joilla töitä on, työmailleen. Samalla on törmätty uuteen opetukseen: Rakennus- ja sisustussuunnittelu on toimistossa, tehtaissa, kouluissa, ravintoloissa ja kaupoissa lähtenyt pääsääntöisesti siitä, että mitään koronan kaltaista ei tarvitse huomioida.
Tai mitään muutakaan poikkeustilaa.
Ohjeiden mukaan tiloissa pitäisi pystyä pitämään etäisyydet, suositus on kaksi metriä ihmisestä ihmiseen – paljon enemmän kuin syliväli. Käytännössä useimmat viime vuosikymmeninä valmistuneiden rakennusten käytävät ovat parin metrin levyisiä, joskus kapeampiakin- tehokkuussyistä. Turha tila on kallista. Monissa koulurakennuksissa käytäviä reunustavat luokat, ovet vastakkain, kymmenen metrin välein. Luokat on yleensä mitoitettu 20 – 50 hengelle. Kun tämä määrä väkeä täyttää käytävät, tunnelman tiiviyden voi vain aavistaa.
Suojaetäisyydet saavat kyytiä.
Hyvin suunniteltuun logistiikkaan kuuluu, että tavaravirrat vyöryvät häiriöttä, ilman katkoksia ja etenkin, ilman risteäviä kohtaamisia, jotka aina tuovat mukanaan törmäysten ja vuokatkosten riskit. Kulku on vain yhteen suuntaan, ja keruu tapahtuu aina samalta puolelta. Tällaisessa ympäristössä olisi helppo välttää kohtaamisia. Markkinoinnin säännöt ovat kuitenkin toisenlaisia. Ihmisiin halutaan kohdistaa virikkeitä, impulsseja, heidän halutaan kulkevan, harhailevan. Ostavan. Siksi kaupoissa ja ravintoloissa pätevät viidakon lait.
Suojaudu, jos voit.
Miksi kauppoihin ei voisi laittaa kaistoja, oikean – tai vasemman – puoleista liikennettä, sisään yhdestä, ulos toisesta ovesta, yhtenäisiä hyllyrivejä estämään turhat kohtaamiset. Onhan niitä, Gigantissa, XXL:ssä ja Powerissa, mutta ei juuri muualla. Tai miksi ravintoloissa ei voisi yksisuuntaistaa pöytien välistä liikennettä, sijoittaa astioiden palautuspisteitä niin, että turhat kohtaamiset vältettäisiin, ja ohjata poistuvaa liikennettä eri ovelle kuin saapuvaa. Useimmissa tapauksissa vastaus on sama. Tiloja, rakenteita ja sisustuksia ei ole suunniteltu sitä silmällä pitäen.
Taiteellisuus ja myyvyys kyllä osataan ottaa huomioon.
Avokonttoreita on Suomessa tehty muutaman vuosikymmenen ajan. Alkuun niiden suosio oli varsin vähäinen ja niitä käyttivät pääasiassa amerikkalaisten yritysten suomalaiset tytäryhtiöt. Hewlett-Packard, IBM, Xerox… Syynä monikansallisten yritysten mieltymykseen maisemakonttoreita kohtaan ei välttämättä ollut tilojen edullisuus – ei muutama väliseinä paljoa maksa verrattuna rakenteisiin jotka kestävät ne valtavat jännevälit, joita jouduttiin käyttämään, kun haluttiin koko kerros yhdeksi tilaksi – vaan kontrolli. Jokainen joutui sekä esimiehensä organisatorisen valvonnan että työtoveriensa sosiaalisen kontrollin alaiseksi.
Silti se ei estänyt lusmuilua.
Viimeisen vuosikymmenen aikana avokonttorit ovat taas yleistyneet. Syyksi sanotaan työelämän muutos, työn liikkuvuus, etätöiden lisääntyminen ja tietysti myös tilojen muuntuvuuden ja taloudellisten etujen korostaminen. Ilmiö on sikäli mielenkiintoinen, että muualla demokraattisessa maailmassa ollaan menty päinvastaiseen suuntaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on tuotu julki tutkimuksia, joissa tulokset ovat selkeästi osoittaneet avokonttorien lisäävän ihmisten henkistä kuormitusta ja vähentävän tehokkuutta. Päinvastaisiakin tuloksia toki on esitetty. Korona-aika tuo asiaan uuden ulottuvuuden. Laajat avokonttorit ovat huomattavasti suurempi riski taudin leviämisen kannalta kuin tiimi- tai henkilökohtaiset työhuoneet.
Toisaalta, tarvitaanko konttoreita, jos kaikki ovat etätöissä?
Kyllä. Jo ihmisen työmoraalin ja lojaliteetin kannalta on tärkeätä, että on paikka, johon tulla, paikka johon nuo arvot kiinnittyvät. Lisäksi tulevat ihmisen sosiaaliset tarpeet, yhteenkuuluvaisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet, joita etätyö-olosuhteet tukevat vain rajoitetusti. Etätyöpisteen lisäksi tarvitaan paikka, johon tulla, jossa tavata työtovereita, keskustella heidän kanssaan – työasioista. Muuhun sosiaaliseen kanssakäymiseen ovat muut ympäristöt, ja niissä työasioista puhuminen ei monesti ole ainakaan suotavaa.
Ja kun ollaan työpaikalla, pitää pystyä kommunikoimaan myös etätyötä tekevän kanssa. Se ei ole kovin helppoa avokonttorissa, etenkin, jos avotila on hiljainen työtila, tai käsitellään asioita, jotka eivät kuulu kaikkien kuultaviksi, ja puheluihin tarkoitettuja looseja on vain muutama. Monessa avokonttorissa puhelinkopit ovat lisäksi sananmukaisesti koppeja, joihin mahtuu seisomaan puhelimen kanssa. Videoistunto tietokoneen kanssa voi olla sula mahdottomuus tai ainakin vaatii akrobatiaa. Puhumattakaan useamman ihmisen osallistumisesta samaan neuvotteluun konttorin päässä.
Etätyöaika saattaakin nostaa henkilö- ja tiimikohtaisten työtilojen arvostusta.
Kotonakaan etätyö ei aina ole helppoa. Harvalla tavallisella toimistotyöntekijällä on asuntoa, jossa olisi oma työhuone, saati sitten useampi, jos kotona on enemmän etätyötä tekeviä, etäopiskelijoita jne. Monella se etätyöpiste on olohuoneen nurkassa tai keittiön pöydällä ja videoneuvotteluissa kuvaan tulee normaalia perhe-elämää (https://yle.fi/uutiset/3-11293837) ja ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviensa leviävän. Suomessa asiasta on noussut jo ainakin yksi poliisijuttu (https://www.kaleva.fi/yle-oulun-poliisi-tutkii-rikkoiko-yliopisto-lakia/2690359).
Maailmalla on levinnyt kuvia etätyötä tekevistä toimittajista ilman housuja, ovesta pakoon loikkivista rakastajattarista ja jos monenmoisista muista kommelluksista, joihin etätyötä kotona tekevät ovat tahtomattaan tai hajamielisyyttään – ja osa tieten tahtoenkin – joutuneet. Traagisimpia ovat ne, joista ei puhuta ääneen. Jos esimerkiksi jonkun lapsi on kesken kaiken noussut potaltaan ja tullut katsomaan, kenen kanssa isä tai äiti puhuu, seurauksena on maasta riippuen saattanut olla potkut ja pahimmillaan syyte lapsipornon levittämisestä, vankila, merkintä seksuaalirikolliseksi ja lasten huostaan otto.
Kallis hinta kotona tehdystä työstä.
Koska työnantajalla ei ole yksiselitteistä velvollisuutta eikä ainakaan nykyisen verolain aikana edes realistista mahdollisuutta tukea työntekijän etätyöskentelyä niin, että häiriötön ergonominen etätyö kotoa mahdollistuisi, voisi yksi mahdollisuus olla alueelliset etäkonttorihotellit, joissa työntekijällä olisi ergonominen työpiste hyvillä tietoliikenneyhteyksillä lähellä kotiaan käytettävissä. Työmatkojen väheneminen vähentäisi samalla liikenteen hiilidioksidipäästöjä. Ulkomailla tällaista suuntausta on jo havaittavissa. Suomessa toimistohotelleja on toistaiseksi tarjottu lähinnä liikematkaajien tilapäiseen käyttöön suurimmissa kaupungeissa ja aloittaville yrityksille Business Centereissä.
Aika näyttää, mihin suuntaan meillä mennään.
PS Tämän kirjoittamisen jälkeen silmiini osui Länsi-Uusimaassa 8.9.2020 ollut juttu: Lohjalla tarjotaan etätyöpisteitä ainakin kolmesta kiinteistöstä ja lisää kunnostetaan.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman KAforHR -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
