Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
English version: Click the link.
Hyvää itsenäisyyspäivän jälkeistä aikaa!
Tämän blogin on tarkoitus ilmestyä maanantaina 8.12.2025, ja itsenäisyyspäivän juhlallisuudet ovat siten taas jälleen edessäpäin, vajaan vuoden kuluttua. Tekstistä olisi ehkä tullut aivan toisenlainen ja sisältöinen, mutta kirjoitushetken uutiset siitä, kuinka USA ja Venäjä yrittävät sopia rauhaa yli Ukrainan, ja parhaillaan kuuntelemani Huoltovarmuuskeskuksen ja Taloushallintoliiton yhdessä järjestämä kyberturvallisuuden webinaari saivat minut pohtimaan itsenäisyyttä ja sen merkitystä. Merkitystä semantiikan, politiikan ja tunteen tasolla.
Semanttisesti itsenäisyys tarkoittaa riippumattomuutta, vapautta päättää itse omista asioistaan, oikeutta seistä omilla jaloillaan. Englannin kielessä termille itsenäisyys on kaksi vastinetta: sovereignty, jonka Oxfords dictionary määrittelee seuraavasti: the authority of a state to govern itself or another state; ja independence, jonka määritelmä on Dictionary of Cambridgen mukaan joko ” freedom from being governed or ruled by another country” tai “the ability to live your life without being helped or influenced by other people”.
Yksilön kohdalla itsenäisyys käsitteenä sisältää kypsyyden, vapauden tehdä omia valintoja, kyvyn ja halun kantaa vastuu valinnoistaan, ja taloudellisen riippumattomuuden. Valtioiden kohdalla itsenäisyys pitää sisällään suvereniteetin, itsemääräämisoikeuden, alueellisen koskemattomuuden ja oikeuden riippumattomaan päätöksentekoon oman poliittisen järjestelmän puitteissa.
Politiikan terminä itsenäisyys on ameebamaisempi. Valtiota saatetaan pitää itsenäisenä, vaikka se toimisi täysin vasallivaltion tavoin, eli myötäilisi toista valtiota, ruhtinasta, kaikessa. Valtiota voidaan pitää itsenäisenä myös, vaikka sen ulkopoliittista, lainsäädännöllistä, turvallisuuspoliittista ja / tai talouspoliittista päätösvaltaa olisi olennaisesti rajoitettu jäsenyys- tai muilla sopimuksilla. Poliitikoille tämän kaltainen itsenäisyys voi olla hyvinkin houkuttelevaa, välttyväthän he näin ikäviltä päätöksiltä, tai jos joutuvat sellaisia tekemään, löytävät ainakin syntipukin, joka pyhittää kaiken. Kansakouluaikojen totuus, jonka mukaan itsenäisellä valtiolla on oma lippu, oma kieli, oma raha ja oma armeija, ei reaalipolitiikan maailmassa ole koskaan pitänyt täysin paikkansa.
Tunnetasolla itsenäisyys on ehkä kaikkein vaikeimmin määriteltävissä ja voidaan monissa yhteyksissä rinnastaa vapauteen. Yksilötasolla vapauden vieminen on ankara ja pelätty rangaistus jo sinällään, rangaistus, jonka ankaruutta vielä lisäävät vankilaolosuhteet, joiden kovuus toki vaihtelee suuresti maasta riippuen. Yksilö saavuttaa täyden itsenäisyyden yleensä 18 täytettyään ja voi menettää sen, paitsi vankeusrangaistuksen kautta, myös tullessaan iän, sairauden tai muun syyn takia kyvyttömäksi hoitamaan asioitaan. Menetys kirvelee, ja sitä yritetään yleensä välttää viimeiseen saakka.
Maan ja kansan itsenäisyyden kokemus, kollektiivinen tunne vaikka onkin, vaihtelee yksilöittäin, ja erityisen paljon se vaihtelee maissa, joissa on siirrytty yhtenäiskulttuurista moniarvoiseen tai jopa individualistiseen kulttuuriin, jossa menneille polville tutut koti, uskonto ja isänmaa sekä biologiaan perustuvat sukupuoliroolit ovat vaihtuneet itsensä toteuttamiseen, tasa-arvoon, sukupuolten moninaisuuteen ja muihin nykyajan arvoihin ja teemoihin. Äärimmilleen vietynä itsekeskeisyys ja hedonismi voivat johtaa siihen, että omasta turvallisuudesta ja mukavuudesta tulee se tärkein puolustettava arvo.
Voisi kuvitella, että isänmaa ja sen vapaus ja itsenäisyys eivät enää ole arvoja, joiden puolustaminen olisi etusijalla.
Kuvitelma saattaisi jopa pitää, kunnes ymmärretään, että vain vapaassa ja itsenäisessä valtiossa me pystymme toteuttamaan itseämme, vaalimaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Huoltovarmuuden seminaarissa kansanedustaja ja kyberturvallisuuden työelämäprofessori Jarmo Limnell herätteli kuulijoita toteamalla, että eurooppalaisten halukkuutta puolustaa näitä arvoja koetellaan jo kaiken aikaa, ja se todellinen koitos, avoin fyysinen konflikti, saattaa olla edessä lähimmän kymmenen vuoden aikana. Samassa seminaarissa toinen luennoitsija alusti Limnellin puheenvuoroa kertomalla, että Euroopan naapurina on valtio, jonka viralliseen agendaan on koko sen nykyisen olemassaolon ajan sisältynyt tavoite vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajojen palauttamisesta Euroopan ja kyseisen valtion välille. Tuo tavoite ulottuu Norjasta Suomen, Baltian maiden, Valkovenäjän ja Unkarin alueiden yli aina Ukrainaan saakka.
Yhdysvaltojen nykyhallinnon valmistelema luonnos Ukrainan sodan päättävien rauhanneuvottelujen pohjaksi näyttää tukevan tuota tavoitetta enemmän, kuin mitä olisi hyväksi Euroopan ja eurooppalaisten tulevaa turvallisuutta ajatellen. Vaikka kaikki rauhaa toivovatkin, Ukrainan ja ukrainalaisten tulisi olemaan hyvin vaikeaa hyväksyä luonnoksen ehtoja, minkä jo tavallisten kansalaisten haastattelut ovat osoittaneet. Minkäänlaista win-win-win -tilannetta kun luonnoksella ei ole saatavissa. Ajatus, että kaksi maata voisi sopia kolmannen itsenäisen maan kohtalosta maata kuulematta, rikkoo kaikkia kansainvälisiä pelisääntöjä ja murskaa koko itsenäisyyden käsitteen.
Ajaako Trump esityksellään uutta maailmanjärjestystä, jossa USA hallitsisi Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikkaa, Venäjä pohjoista Aasiaa ja Eurooppaa, ja Kiina eteläistä Aasiaa ja Afrikkaa? Maailmaa, jossa aggressiivisuus ja voima korvaisivat neuvottelutaidot ja konsensuksen?
Seminaarin keskusteluosiossa vahvaan rooliin nousi ajatus siitä, että koulutuksen ja osaamisen rooli korostuu tulevaisuudessa yhä enemmän. Hyvä yleissivistys ja itsenäinen kriittinen ajattelu ovat parasta puolustuskykyä niin verkkorikollisuutta kuin ja ennen kaikkea hybridivaikuttamista vastaan. Tämä edellyttää sitä, että niin yleissivistävän, ammatillisen kuin korkea-asteen tutkinnon saadakseen henkilön on todella osattava asiat, jotka tutkintoon sisältyvät. Tutkintojen vaatimustasoa on nostettava, ja oppilaitosten tulee muistaa olemassaolonsa perimmäinen tarkoitus: Osaamisen varmistaminen.
Toki myös yhteiskunnan on kannettava kortensa kekoon – ainakin rahoituksen muodossa.
In English
Independence is not free of costs!
Happy after Independence Day -era!
This blog is scheduled to be published on Monday, December 8, 2025, and Independence Day celebrations are therefore once again ahead, in less than a year. The text might have been completely different, but the news at the time of writing about how the USA and Russia are trying to reach a peace agreement over Ukraine, and the cybersecurity webinar I am currently listening to jointly organized by the Finnish National Emergency Supply Agency and the Finnish Federation of Economic Administration, made me reflect on independence and its meaning. Meaning on the level of semantics, politics and emotion.
Semantically, independence means the freedom to decide one’s own affairs, the right to stand on one’s own two feet. In English, the term independence has two equivalents: sovereignty, which the Oxford dictionary defines as follows: the authority of a state to govern itself or another state; and independence, which according to the Cambridge Dictionary is defined as either “freedom from being governed or ruled by another country” or “the ability to live your life without being helped or influenced by other people”.
For individuals, independence as a concept includes maturity, freedom to make one’s own choices, the ability and willingness to take responsibility for one’s choices, and economic independence. For states, independence includes sovereignty, self-determination, territorial integrity, and the right to independent decision-making within the framework of their own political system.
As a political term, independence is more amoeba-like. A state may be considered independent even if it acts completely like a vassal state, i.e. obeys another state, a prince, in everything. A state can also be considered independent even if its decision-making power in foreign policy, legislative, security policy and/or economic policy is substantially limited by membership or other agreements. This kind of independence can be very attractive to politicians, because they avoid unpleasant decisions, or if they have to make them, they can at least find a scapegoat who sanctifies everything. The truth from elementary school days, according to which an independent state has its own flag, its own language, its own currency and its own army, has never been fully true in the world of real politics.
On an emotional level, independence is perhaps the most difficult to define and can in many contexts be equated with freedom. At the individual level, deprivation of liberty is a harsh and feared punishment in itself, a punishment that is further exacerbated by prison conditions, the severity of which, of course, varies greatly depending on the country. An individual usually achieves full independence after turning 18 and can lose it, not only through imprisonment, but also when they become unable to manage their own affairs due to age, illness or other reasons. The loss stings, and people usually try to avoid it to the last detail.
The experience of a country’s and people’s independence, a collective feeling though it is, varies from individual to individual, and it varies especially much in countries that have moved from a monocultural to a pluralistic or even individualistic culture, where the home, religion and patria, familiar to past generations, as well as gender roles based on biology, have been replaced by self-realization, equality, gender diversity and other contemporary values and themes. Taken to their extremes, egocentrism and hedonism can lead to one’s own safety and comfort becoming the most important value to defend.
One might imagine that the homeland and its freedom and independence would no longer be values whose defence would be a priority.
The fantasy might even hold until we understand that only in a free and independent state can we realize ourselves, cherish equality and equity. At the seminar on security of supply, MP and professor of cybersecurity Jarmo Limnell roused the audience by stating that the willingness of Europeans to defend these values is already being tested all the time, and that the real test, an open physical conflict, may be ahead in the next ten years. At the same seminar, another lecturer introduced Limnell’s speech by saying that Europe’s neighbour is a state whose official agenda has included the goal of restoring the borders of the 1721 Peace of Uusikaupunki between Europe and that state throughout its current existence. That goal extends from Norway, across Finland, the Baltic countries, Belarus and Hungary, all the way to Ukraine.
The draft prepared by the current US administration as the basis for peace negotiations to end the war in Ukraine seems to support that goal more than would be good for the future security of Europe and Europeans. Although everyone hopes for peace, it would be very difficult for Ukraine and Ukrainians to accept the terms of the draft, as interviews with ordinary citizens have already shown. There is no win-win-win situation with the draft. The idea that two countries could agree on the fate of a third independent country without consulting it violates all international rules and crushes the entire concept of independence.
Is Trump’s proposal promoting a new world order in which the US would dominate North, Central and South America, Russia North Asia and Europe, and China South Asia and Africa? A world in which aggression and power would replace negotiation skills and consensus?
The idea that the role of education and competence will be increasingly emphasized in the future played a strong role in the discussion section of the seminar. A good general education and independent critical thinking are the best defence against both cybercrime and, above all, hybrid influence. This requires that in order to obtain a general, vocational or higher education degree, a person must really know the things that are included in the degree. The level of requirements for degrees must be raised, and educational institutions must remember the ultimate purpose of their existence: ensuring competence.
Of course, society must also play its part – at least in the form of funding.
Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu Euroopan unionin osarahoittamien BA&VET-, WIN4SMEs-, Wood4Youth- ja Easy Energy-hankkeiden puitteissa. Näkemykset ja mielipiteet ovat kuitenkin ainoastaan kirjoittajan/kirjoittajien omia eivätkä välttämättä vastaa Euroopan unionin tai Euroopan koulutuksen ja kulttuurin toimeenpanoviraston (EACEA) näkemyksiä. Euroopan unionia tai EACEA:ta ei voida pitää niistä vastuussa.
This blog text has been written within the framework of projects BA&VET, WIN4SMEs, Wood4Youth and Easy Energy, co-funded by the European Union. Views and opinions expressed are however those of the author(s) only and do not necessarily reflect those of the European Union or the European Education and Culture Executive Agency (EACEA). Neither the European Union nor EACEA can be held responsible for them.
