Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja, Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Muistikuva vuosikymmenten takaa: Toimitusjohtaja soittaa talouspäällikölle, pyytää saapumaan huoneeseensa kuulemaan, ”mitä tämä mies yrittää selittää”. Huoneessa on pankinjohtaja, joka kertoo, ettei pankki katso voivansa myöntää yritykselle lainaa, koska pankki ei enää usko suomalaisen teollisuuden tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Suomi on palveluyhteiskunta, jossa ihmiset elävät myyden palveluja toisilleen. Ai, rapsutetaanko me edessä olevien selkää, tulee talouspäällikkö kysyneeksi. Tuosta hetkestä ehti kulua vuosi, korkeintaan hieman toista, kun pankinjohtajan lähin esimies itki uutisissa kaikelle kansalle.
”Saatanan tunarit” oli hänen viestinsä.
Elettiin 90-luvun alkua, Suomi syöksyi syvän laman syövereihin, josta se nousi vain ja ainoastaan edellä kerrotun pankinjohtajan – ja monen muunkin – inhoaman tuottavan teollisuuden avulla. Teollisuuden, joka pystyi tuottamaan tuotteita, joille maailmalla oli kysyntää. Siihen tarvittiin mustia kouria, taitavia käsiä, voimaa ja sitkeyttä.
Miksi tämä tuli nyt mieleen?
Digitalisaation myötä ennustetaan lukuisien ammattien katoavan. suhdeluku, joka vaihtelee ennustajasta riippuen, pyörii 50 % molemmin puolin. Eli puolet +/- jotakin nykyisistä ammateista korvautuisi digitaalisilla vastineilla. Ennuste on aika rankka, kun otetaan huomioon nykymaailman realiteetit.
Ilmastonmuutoksen torjuminen rajoittaa väkisin tuotannon siirtymistä toisiin maihin ja toisille mantereille. Sen sijaan, että kuljetetaan sellaisia valmistuotteita, joita pystymme itse tuottamaan, kaukaisista maista, voi olla ilmaston kannalta parempi vaihtoehto tuottaa ne itse.
Protektionismin kauniimpi nimi onkin ehkä ilmastonmuutoksen torjunta.
Ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää kiertotalouden kasvattamista. Käytettyjen vaatteiden, huonekalujen, koneiden ja kulkuvälineiden second hand -käyttö edellyttää, että meillä on osaajia näiden tuotteiden huoltoon, korjaukseen, kunnostukseen ja muokkaukseen. Perinteiset käsityöläis-ammatit tulevat uudelleen arvoonsa. Digitaalisuus ja tekoäly eivät auta, jos jokainen tapaus on erilainen ja jokainen tarve on yksilöllinen.
Napin neulominen tullaan jatkossakin hinnoittelemaan eri asteikolla kuin kalliin puvun kunnostus.
Väestö ikääntyy lähes joka puolella maailmaa. Hoitajien tarve kasvaa koko ajan. Jo ikääntyneet eivät ole tottuneet digitaalisiin palveluihin, joten heitä varten tarvitaan edelleen ihmistyövoimaa vielä vuosikymmenien ajan. Kokemukset ikääntyvistä siirtolaisista esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Ruotsissa antavat aiheen olettaa, että diginatiivienkaan ikääntyminen ei ratkaise ongelmaa. Ikänsä vieraassa maassa asuneet ihmiset, jotka ovat käyneet koulunsa ja tehneet työnsä kotimaansa kielellä, ruotsiksi tai englanniksi, tuppaavat unohtamaan sen, kun ikää tulee riittävästi. Jäljelle jää vain se ensin opittu kieli, äidinkieli. Lopulta sekin katoaa. Samanlainen dementoituminen tulee todennäköisesti käymään kyvylle käyttää digitaalisia palveluita. Sekin kun on ensisijaisesti kommunikaatiota ja viestintää.
Lopulta yritämme vain poimia syöpäläisiä kuvaruudun avattaren hiuksista.
Hankalaksi asian tekee se, että kyse on tulevaisuudesta, sen näkemisestä ja ennen kaikkea tulevaisuuden tekemisestä. Tulevaisuuden tekemisestä niille nuorille, jotka lähivuosina astuvat koulun penkeille. Mitä heille pitäisi opettaa, minkälaisia taitoja vaatia, mitä ei missään nimessä tarvita…
Ennustajaeukkojako tässä sittenkin tarvitaan?
Edellisellä ja nykyisellä hallituksella on molemmilla ollut varsin kunnianhimoisia tavoitteita. Juha Sipilän hallitus asetti tavoitteekseen digitaalisten oppimisympäristöjen kehittämisen, nopeamman työelämän siirtymisen ja elinikäisen oppimisen mallin edistämisen. Hallituksen toimet eivät kuitenkaan tukeneet tavoitteita. Toisen asteen ammatillisen koulutuksen resursseja leikattiin niin, että sekä vanhemmat, opettajat, opiskelijat että työnantajat ovat huolissaan nyt valmistuneiden osaamisesta ja mahdollisuuksista työelämässä. Erityisesti työnantajat muistuttavat, että työpaikoilla ei ole mahdollisuuksia opettaa ammatin ja työelämän perustaitoja.
Valmius työelämään tulee saada koulutuksen aikana.
Nykyinen hallitus, tosin edellisen puheenjohtajansa johdolla, asetti tavoitteekseen, että 50 % ikäluokasta suorittaa jatkossa korkeakoulututkinnon. Mielenkiintoinen tavoite, jos otetaan huomioon, että tähän saakka korkeakoulututkinto on ollut noin 22 prosentilla kaikista 15 vuotta täyttäneistä ja 32 prosentilla 25-29 vuotiaista (Tilastokeskus, 2020).
Mitä se sitten tarkoittaa. Jos oletetaan, että suomalaisten henkiset kyvyt noudattavat normaalijakaumaa (ns Gaussin käyrä), se teoriassa, ja kärjistetysti sanottuna, tarkoittaisi sitä, että ammatilliseen toisen asteen koulutukseen jäisi se puoli väestöstä, jonka henkiset kyvyt ovat Gaussin käyrän laskevalla puolella. Noin neljännes (riippuen määrittelyistä ja käytetystä keskihajonnasta) ammatillisen koulutuksen puolelle tulevista olisi vähintään lievästi kehitysvammaisia. Ammatillisen opetuksen tarvitsemien resurssien määrä kasvaisi huomattavasti. Myös korkeakouluopetuksen resursseihin tulisi satsata paljon nykyistä enemmän jos halutaan säilyttää edes valmistuvien nykyinen tieto- ja taitotaso, tason nostamisesta puhumattakaan. Opetuksen digitointi ei paljoa auta, jos opiskelijat tarvitsevat ohjausta jopa normaalin arjen hallinnassa.
Onneksi tilanne ei käytännössä tulisi olemaan noin paha. Mitä enemmän osaavista käden taitajista tulee pulaa, sitä paremmiksi käytännön ammattien palkat nousevat, ja sitä enemmän ne houkuttelisivat niitäkin nuoria, joilla olisi mahdollisuudet pärjätä myös korkeakoulupuolella.
Mutta kuitenkin.
Voisikin olla syytä toivoa, meidän oman vanhuutemme ja nykyisten lasten tulevaisuuden turvaamiseksi, että opetus- ja koulutuspolitiikka olisi hieman pitkäjänteisempää. Kyllä se digitalisaatiokin sieltä tulee, mutta ihminen tulee kaikista laitteista ja ohjelmista huolimatta kaipaamaan ja tarvitsemaan aina toista ihmistä antamaan hoivaa ja tukea, ruoka tarvitsee laittajaa ja maistajaa, vaatteet pesua ja korjausta, talot, autot ja kesämökit huoltoa ja korjaamista ja kaikki uudet vimpaimet testaajia, käytön opastajia ja ohjaajia.
Näissä ammateissa ei ole tärkeintä olla korkeasti koulutettu teoreetikko vaan käytännön osaaja ja ihmisen kohtaaja.
Pankinjohtaja, joka menee trendien mukaan miettimättä maailman reaaliteetteja, tuhoaa vain uransa, asiakkaansa ja oman pankkinsa. Opetuksesta päättämässä oleva poliitikko tai virkamies, joka kuuntelee vain viimeisimpien trendien päällä silmät kiinni liiteleviä propellihattuja ja näiden taustalla olevia ajatushautomoita, saattaa tuhota kokonaisen sukupolven tai kansakunnan tulevaisuuden. Toki aikaansa saa seurata ja teknologiaa kehittää ja hyödyntää. Pää saa olla pilvissä, kunhan jalat ovat tukevasti maan kamaralla.
Vain viimeisen ihmisen saattakoon hautaan digitaalinen korvike. Jos se siihen pystyy.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien KAforHR- ja WWW&CE-hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
