Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
English version: Click the link
Angloamerikkalaisen – tai oikeammin yhdysvaltalaisen – kielen ja kulttuurin omaksuminen ja ihannointi on vienyt suomalaisilta mahdollisuuden todelliseen kansainvälisyyteen. Raju väite, jota kaikki eivät purematta niele, nousee ajoittain esille, kun keskustelemme muiden suurten kielialueiden edustajien kanssa kansainvälisyydestä ja kansainvälistymisestä. Vaikka olen jo pitkään tiedostanut lauseessa piilevät totuuden siemenet, koko karu totuus on valjennut vasta nyt.
Maailmassa on yhteensä noin 1132 miljoonaa englantia puhuvaa, joista englantia äidinkielenään puhuu 373 miljoonaa (noin). Englantia vieraana kielenään puhuu siten noin 759 miljoonaa ihmistä, joista valtaosan kulttuuritausta on muualla kuin anglo-amerikkalaisessa maailmassa. Käyttäessään nykyajan lingua francaa he joutuvat siten työntämään omaa kulttuuriaan ja sen piirteitä taka-alalle. Tämä on omiaan luomaan käsitystä siitä, että anglo-amerikkalaiset tavat ovat maailman tavat.
Vaan kun eivät ole.
Kieleen, ja etenkin äidinkieleen, liittyvät aina identiteettikysymykset ja kulttuurisidonnaiset tabut – asiat, joista ei puhuta, sanat, joita ei käytetä. Ne, jotka ovat natiivisti kaksikielisiä, tietävät sen parhaiten: on helpompi sanoittaa tiettyjä asioita ja tunteita yhdellä ja toisia toisella kielellä. Kommunikaatio on erilaista. Elekieli vaihtuu. Jopa asenteet voivat muuttua käytetyn kielen mukaan.
Joissakin kielissä mieheen ja naiseen voidaan viitata samalla pronominilla, vaikka useimmissa kielissä maskuliinilla ja feminiinillä on eri persoonamuodot, ja joissakin vielä lisäksi neutraali, sukupuoleton muoto. Puhuttelumuodotkin (sinuttelu, teitittely, kolmas persoona) vaihtelevat, joten näennäisen tasa-arvoista englantia puhuvan on, ellei hän ole kotoisin vastaavasta kulttuurista, erittäin vaikea hahmottaa, miten kussakin tilanteessa ja kutakin henkilöä olisi soveliasta puhutella. Oikea puhuttelumuoto kun on kaiken lisäksi kontekstisidonnaista, ja kertoo henkilön sosiaalisesta asemasta sekä asemasta toiseen osapuoleen nähden.
Otetaanpa esimerkki: Teitittely on nykyajan suomalaiselle vaikea asia. Kun itse teitittelen, saan monta kertaa hämmentyneitä katseita ja vastauksen ”minua on vain yksi”. Tämän vielä jokunen vuosi sitten pakollisen tavan katoaminen johtunee siitä, että halutaan olla suuren maailman tyyliin ja kuvitellaan, että englannissa ei ole teitittelymuotoa. On siellä. Se ei vain näy, mutta kuuluu sävyssä ja joskus myös lauserakenteessa. Monissa muissa kielissä teitittely tai jopa kolmannen persoonan käyttö on pakollinen osa kieltä ja kulttuuria. Tällaisia kieliä ovat esimerkiksi saksa, espanja, ranska, portugali, italia… Sinuttelu teitittelyn asemesta koetaan moukkamaiseksi, epäkohteliaaksi ja jopa loukkaavaksi. Ja teitittelyyn kuuluvat vahvasti myös asianmukaisen tittelin käyttö ja muut kohteliaisuusrutiinit. Jos tällaisesta kulttuurista tuleva sinuttelee tilanteessa, jossa hän kulttuurin tapojen mukaan ei niin normaalisti tekisi, hän saattaa sillä viestiä kokevansa olevansa asemaltaan niin paljon toista korkeammalla, että on oikeutettu puhuttelemaan toista alentuvasti. Vaan mitä tekee suomalainen? Kuvittelee olevansa samanveroinen ja vastaa sinuttelulla. Kun kirjeenvaihto tai keskustelu käydään englanniksi, sitä ei yleensä huomaa kuin tittelien poisjäämisenä. Ja tämän toinen osapuoli kyllä huomaa, jos tittelit ovat osa kulttuuria.
Ihmekös sitten, jos kaupat jäävät tekemättä.
Jaa, että mikä kolmannen persoonan käyttö? Se tunnettiin ja oli jopa pakollinen Suomessakin vielä muutama vuosikymmen sitten. Seuraavat lauseet kuvastavat sitä: ”Onko johtaja harkinnut asiaa”, ”Ottaako pastori kahvia” tai ”Voisiko opettaja kertoa…” Kolmannen persoonan käyttöön liittyi vahvasti titteli ja muodon koettiin kuvastavan syvää kunnioitusta. Itse opettajaperheen lapsena opin, että opettajaa, oli hän kuka tahansa, perheenjäsen, perhetuttu tai vieras, ei virka-aikana saanut kutsua nimeltä eikä sinutella, vaan hän oli aina opettaja ja puhuttelu meni kolmannen persoonan mukaan. Nämä normit ovat edelleen syvällä esimerkiksi Espanjan ja Saksan kielissä ja kulttuureissa, ja espanjaa ja saksaa äidinkielenään puhuvien takaraivoissa.
Niin, Saksa on muutenkin jännä maa ja saksa vaarallinen kieli. Otetaan pieni esimerkki.
Minulta on joskus kysytty, missä vaiheessa saksalainen tyttö, olkoon vaikka Elke Schwartz, jota puhutellaan etunimellä, muuttuu Fräulein Schwartziksi ja siitä Frau Schwartziksi? Siinä, jos missä, tarvitaan sosiaalisia tuntosarvia. Pääsääntöisesti tyttö on vanhemmille vieraille henkilöille Fräulein, kun hän ei enää ole oikein lapsi mutta ei vielä nainenkaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hänessä näkyvät vahvasti naiseuden tunnusmerkit, hänestä tulee tuntemattomille ja vieraille Frau Schwartz. Aviollisella säädyllä ei tässä ole mitään tekemistä. Hiukan tutummat voivat sanoa ”Frau Elke” ja todella tutut ikätoverit edelleen Elke. Termiä ”Mädchen” voidaan käyttää lapsesta silloin, kun ollaan sen verran vieraita, ettei haluta käyttää etunimeä, tai kun puhutaan kolmannesta persoonasta. Mutta variaatioita on paljon, ja englannin ottaminen keskustelukieleksi hämmentää tilannetta entisestään.
Itse, miehenä, ja woke-ajassa, olisin hyvin varovainen pelkän etunimen käyttämisessä maissa, joissa teitittelykulttuuri on edelleen voimissaan.
Sosiaalisuus ymmärretään usein ulospäin suuntautumisena, kaikkien kanssa kommunikoimisena, puheliaisuutena ja aktiivisena verkostoitumisena. Todellinen sosiaalisuus on paljon muutakin. Se on maiden, kulttuurien, tapojen ja ihmisten kunnioittamista, soveliaiden käytäntöjen selvittämistä ja niiden noudattamista, ihmisten sanattomienkin viestien lukemista ja oikein reagoimista.
Edellä mainittu voi johtaa myös väärinkäsityksiin. Voi olla, että toinen osapuoli silkasta kohteliaisuudesta ei piittaa vääristä puhuttelumuodoista tms., vaan alkaa itsekin käyttää niitä. Vastapuoli voi silloin pitää asiaa normaalina ja jatkaa, kunnes tulee tilanne, jossa toinen ei voi enää kasvojaan menettämättä hyväksyä virheellisiä tai liian tuttavallisia puhuttelumuotoja.
Yhteistyö on silloin veitsen terällä.
English version
Can we address correct?
The adoption and idealization of the Anglo-American – or more accurately, US American – language and culture has deprived Finns of the opportunity for true internationalism. A statement, which is not agreed by everyone, is occasionally raised when we discuss internationalism and internationalization with representatives of other major language areas. Although I have long been aware of the seeds of truth hidden in the sentence, the full harsh truth has only now dawned.
There are a total of about 1,132 million English speakers in the world, of whom 373 million (approximately) speak English as their native language. This means that about 759 million people speak English as a foreign language, the majority of whom have a cultural background somewhere other than the Anglo-American world. When they use the modern lingua franca, they are forced to push their own culture and its features into the background. This is likely to create the perception that Anglo-American culture and customs are the customs of the world.
But they are not.
Language, especially the native language, is always associated with identity issues and cultural taboos – things that are not spoken about, words that are not used. Those who are natively bilingual know this best: it is easier to express certain things and feelings in one language and others in another. Communication is different. Body language changes. Even the attitudes can change depending on the language used.
In some languages, men and women can be referred to with the same pronoun, although in most languages masculine and feminine have different person forms, and in some there is also a neutral, genderless form. Addressing forms (address each other in the second person singular, addressing people formally, or addressing people in third person) also vary, so it is very difficult for a seemingly egalitarian English speaker, unless he or she comes from a similar culture, to figure out how to address each person in each situation and in each case. The correct form of address is also context-dependent and indicates a person’s social status and position in relation to the other party.
Let’s take an example: Politeness is a difficult thing for a modern Finn. When I address people formally (in Finnish, formal addressing looks like using second person in plural), I often get confused looks and the answer ”there’s only one of me”. The disappearance of this custom, which was mandatory a few years ago, is probably due to the desire to be like the rest of the world and to imagine that English does not have a formal – or polite – form. It is there. It is not visible but heard in the tone and sometimes in the sentence structure. In many other languages, politeness or even the use of the third person is a mandatory part of the language and culture. Such languages include, for example, German, Spanish, French, Portuguese, Italian… Familiarity and use of first names instead of being polite or formal is perceived as clumsy, impolite and even offensive. And politeness also strongly includes the use of appropriate titles and other politeness routines. If someone from such a culture calls you with your first name in a situation where, according to the customs of the culture, they would not normally do so, they may be sending a message that they feel they are so much higher in status than you that they are entitled to address the other person condescendingly. But what does a Finn do? They imagine they are equal and respond with a nickname. When correspondence or conversation is conducted in English, this is usually only noticeable by the omission of titles. And the other party will notice this if titles are part of the culture.
Then it’s no wonder that there is no business.
What about the use of the third person? It was known and even mandatory in Finland a few decades ago. The following sentences reflect this: “Has the director considered the matter”, “Would the pastor like to have coffee” or “Could the teacher tell me…” The use of the third person was strongly associated with a title and the form was felt to reflect deep respect. As a child of a teacher family, I learned that a teacher, whoever he was, a family member, a family friend or a guest, could not be called by his name or by his nickname during his working hours, but he was always a teacher and was addressed in the third person. These norms are still deeply rooted in, for example, the Spanish and German languages and cultures, and exist in the background of the minds of native Spanish and German speakers.
Yes, Germany is an interesting country, and German is a dangerous language. Let’s take a small example.
I have sometimes been asked at what point does a German girl, let’s call her Elke Schwartz, who is addressed by her first name, become Fräulein Schwartz and then Frau Schwartz? This is where social antennae are needed. As a rule, a girl is Fräulein to older strangers, when she is no longer quite a child but not yet a woman. At the latest, when she shows strong signs of femininity, she becomes Frau Schwartz to less familiar people and strangers. Marital status has nothing to do with this. Slightly familiar people can say “Frau Elke” and really familiar persons can still say Elke. The term “Mädchen” can be used for a child when you are so strangers that you don’t want to use a first name, or when you are talking in the third person. But there are many variations, and using English as the language of conversation confuses the situation even more.
Personally, as a man, and in era of woke, I would be very careful about using just person’s first name in countries where the culture of politeness and formality is still in full force.
Sociability is often understood as being outgoing, communicating with everyone, being talkative and actively networking. True sociableness is much more than that. It is respecting countries, cultures, customs and people, finding out appropriate practices and following them, reading people’s non-verbal messages and reacting correctly.
The above mentioned can also lead to misunderstandings. It is possible that one party, out of sheer politeness, ignores incorrect forms of address, etc., and starts using them themselves. The other party may then consider it normal and continue until a situation arises where the other party can no longer accept incorrect or overly familiar forms of address without losing face.
Cooperation is then on a razor edge.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin rahoittaman WIN4SMEs -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
This article was written in the framework of the project WIN4SMEs, funded by the European Union. The sole responsibility for the views expressed in this article lies with the authors.
