Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
(Translation in English below)
Digitalisaatio luo uusia kollektiivisia muistoja vain hukatakseen ne seuraavassa hetkessä. Siinä, missä menneiltä vuosikymmeniltä on säilynyt albumikaupalla valokuvia, jota selaillakseen tarvitsee vain avata albumi, ja kuvat ovat siinä, digiajan kuvat edellyttävät, että sinulla on kuvatiedoston lisäksi laite, jonka ruudulle kuvan voi näyttää, ja ohjelma joka pystyy tulkitsemaan tiedoston sisältämän bittimössön näkyväksi tekstiksi. Eilen otettuja kuvia voi todennäköisesti vielä katsella, vuoden vanhojakin ehkä, mutta kymmenen vuoden takaisten formaattien, ainakin eksoottisempien, näkyminen on jo kyseenalaista. Sama koskee pitkälti myös tekstimuotoisia dokumentteja, muistiinpanoja ja jopa kalentereita. Lukuisa joukko aikanaan de facto standardeina pidettyjä tekstinkäsittely-, muistiinpano- ja kalenteriohjelmia on siirtynyt ajasta ikuisuuksiin, ja uudemmat ohjelmat eivät välttämättä tunnista kaikkia tiedostomuotoja niihin liittyvien patenttien vuoksi tai muista syistä.
Muistot himmenevät nopeammin kuin aikoihin.
Toinen ilmiö, josta etenkin kulttuurintutkijat ovat huolissaan, liittyy sekin digitalisaation mukanaan tuomaan lieveilmiöön eli sosiaaliseen mediaan, ja kuvamateriaalin väärinkäyttöön somessa. Digitisaation myötä laitteet ovat pienentyneet, ja lähes jokaisella on puhelimensa myötä mukanaan nyt jo varsin laadukas kamera, jolla voidaan napsia ja napsitaankin kuvia pilvin pimein. Kuvia myös julkaistaan sosiaalisessa mediassa varsin harkitsemattomasti, eikä aina ihan vilpittömin tarkoitusperinkään, mikä on johtanut siihen, että yhä useampi suhtautuu kuvaukseen kielteisesti. Tutkijat pelkäävät, että jälkipolville jää yhä vähemmän kuvallista materiaalia todellisesta jokapäiväisestä elämästä, ja erityisesti lasten ja lapsiperheiden elämästä.
Se materiaali, mitä sosiaaliseen mediaan tallennetaan, on yhä enenevässä määrin vääristynyttä, kiiltokuvamaista höttöä, tai vaihtoehtoisesti alkuperäisestä kontekstista irrotettua ilkeilyä, ellei peräti liioiteltua sosiaalipornoa, riippuen kuvan julkaisijan omista tarkoitusperistä.
Dokumentaarisiksi ajankuviksi niistä ei enää ole.
Nykyihminen pystyy vielä ehkä erottamaan niistä ylilyönnit ja asiallisen materiaalin, mutta miten mahtaa olla kymmenen tai sadan vuoden kuluttua? Miten oikea kuva ajastamme muodostuu niille, jotka katsovat nykyisten ”somevaikuttajien” ja heidän seuraajiensa arkistoituja sometilejä? Videoita, tekstejä, ja kuvia, jotka ovat usein photoshopattuja, kaunisteltuja, kaupallisen yhteistyökumppanin ohjailemia, ja ehkä jopa lavastettuja. Monet somevaikuttajista, joita kutsutaan influencereiksi, ovat luoneet somettamisesta itselleen ammatin, jossa tarkoituksena on pyrkiä vaikuttamaan ihmisten mieliin, joko myynnin tai jonkun aatteen edistämiseksi.
Heidän vaikuttavuutensa onkin itse asiassa harhaan johtamista.
Usein se on jopa tehokkaampaa kuin suora mainonta, propaganda ja vaikuttaminen, koska ihmisten on vaikea myöntää itselleen sitä, miten herkkäuskoisia he ovat silloin, kun vaikuttamisyritykset tulevat omaksi koetun viiteryhmän sisältä.
Sellaisesta vaikuttavuudesta kannattaakin maksaa…
Mutta asiaan on olemassa myös toinen näkökulma. On esitetty, että tämä digitisaation mukanaan tuoma mahdollisuus kaunistella paitsi omaa kuvaansa, myös muille annettua kuvaa omasta elämästään, onkin olennainen osa oikeata kuvaa ajastamme ja yhteiskunnastamme digitalisaation pyörteissä. Valhe muuttuukin osaksi historiaa. Tulevaisuuden historian- ja kulttuurihistorian tutkijoiden epäkiitolliseksi tehtäväksi jääkin sitten pyrkiä erottelemaan se todellinen elämä ja haave-elämä toisistaan.
Siinä taistelussa saattavat Suomen ja kumppanien Kekkoskiistelyt jäädä toiseksi.
Ehkäpä meidän kuitenkin kannattaa pyrkiä dokumentoimaan todellistakin ajankuvaamme, ja tallettaa se muualle kuin sosiaalisen median syövereihin.
Mukatodellisuuden lisäksi digitalisaatio on tuonut tullessaan toisen, työelämään enemmän vaikuttavan ilmiön, mukatehokkuuden. Ihmiset kannustetaan erilaisten analyysiohjelmien avulla suorittamaan toimia, jotka eivät välttämättä liity ollenkaan heidän työtehtäviinsä, mutta jotka saavat heidät näyttämään tehokkailta ja vaikuttavilta näitä analyysiohjelmia lukevien ja niihin sokeasti luottavien henkilöstöhallinnon ihmisten ja esimiesten silmissä. Vastaavasti työntekijät, jotka viittaavat kintaalla kaiken maailman analyysien suosituksille ja keskittyvät tekemään omaa työtään, saattavat näyttää esimiestensä silmissä hyvinkin tehottomilta ja heidän vaikuttavuutensa arvioidaan nollaksi. Onhan heidän kohdallaan esimerkiksi MyAnalyticsin sivuilla valkoinen läikkä. Ei ole kontaktointia, ei verkostojen ylläpitämistä eikä aktiivisia yhteistyökumppaneita.
On vain keskeytyksetöntä työaikaa.
Oletetaan, että työntekijältä menee keskimäärin minuutti viikossa esimerkiksi MyAnalyticsin jonninjoutavan viikkoraportin tuhoamiseen sähköpostista. Se on tunti vuodessa. Pyöreästi. Jos työntekijöitä keskisuuressa organisaatiossa on 500, se tarkoittaa 500 tuntia vuodessa. Jos 90 % heistä ottaa edes yhden suosituksista todeksi, muuhun kuin työhön kulunut ajankäyttö moninkertaistuu. Jos raportteja luetaan ja yritetään hyödyntää esimies- ja johtotasolla tai henkilöstöosastolla…
Kannattaa siis käyttää digitisaation mukanaan tuomaa mahdollisuutta ja ohjata kyseiset viestit suoraan poistetut kansioon. Se on ajan säästöä.
Digitalisaatio = työvälineiden, tiedon, viihteen ym digitisoitumisen vaikutus ihmisen kulttuuriseen ja sosiaalisen ympäristöön.
Digitization creates new collective memories only to be lost in the next moment. If you have photos from the past decades in the album store, all you need is to open an album to browse, and the images are there, but images of the digital era require you to have a device that can display the image in addition to the image file and a program that can interpret the bit content in the file. Photos taken yesterday can probably still be viewed, even the oldest ones, but the visibility of digital image formats used ten years ago, at least the more exotic ones, is already questionable. The same covers text documents, notes, and even calendars. Numerous word processing, note-taking, and calendar programs, once considered de facto standards, have passed by, and newer programs may not recognize all file formats because of the patents or other reasons associated with them.
Memories fade faster than ever.
Another phenomenon that cultural researchers particularly are worried about is also related to the negative phenomenon brought by digitalisation, i.e. social media, and the abuse of visual material in social media. With digitalisation, devices have become smaller, and almost everyone has now a high-quality camera in his phone, which can be used to snap and snap pictures. Images are also published on social media quite recklessly, and not always with the sincerest intent, which has led more and more people to deny the photographing, at least if they can be recognized in the picture. Researchers fear that descendants will have less and less pictorial material about real everyday life, and especially the lives of children and families with children. The material that is stored on social media is increasingly distorted, glossy, or, alternatively, malice, if not exaggerated, of social pornography, depending on the publisher’s own intentions.
The documentary images will no longer exist.
The contemporary human being may still be able to distinguish between excesses and matter-of-fact material, but how can it be in ten or a hundred years? How does the true image of our time be visualized to those who look at the archived pictures in the deepness of social media by current “influencers” and their followers? Videos, texts, and images that are often photoshopped, embellished, directed by a commercial partner, and perhaps even staged. Many of the influencers have created a profession for themselves that aims to influence people’s minds, either to promote sales or to promote an idea.
Indeed, their influence may be misleading.
Often it is even more effective than direct advertising, propaganda and advocacy because it is difficult for people to admit to themselves how gullible they are when advocacy attempts come from within a perceived reference group.
It is worth paying for such effectiveness…
But there is another aspect to this. It has been argued that this opportunity brought by digitization to beautify not only one’s own image, but also the image given to others of one’s own life, is an integral part of the true picture of our time and society in the whirlpool of digitalization. The lie is turning into history. It then remains the ungrateful task of researchers of future history and cultural history to try to distinguish between real life and dream life.
In that battle, the Kekkos-arguing of Dr Suomi and his colleagues may be left behind.
Perhaps, however, we should try to document our true timeline, and store it elsewhere than in the depths of social media.
In addition to quasi reality, digitalisation has brought with it another phenomenon that has a greater impact on working life: pseudo efficiency. People are encouraged through a variety of analytics programs to perform activities that are not necessarily related to their job at all, but that make them appear effective and effective in the eyes of people and supervisors in human resource management who read and rely on these analytics programs. Similarly, employees, who do not care at all the recommendations of all kind of analyses and focus on doing their own work, may seem very inefficient in the eyes of their supervisors and their effectiveness is estimated to be zero. After all, they have a white spot on the pages of MyAnalytics, for example. There is no contact, no network maintenance and no active partners.
There is only uninterrupted efficient working time.
Assume that an employee spends an average of a minute a week, for example, destroying MyAnalytics’ stubborn weekly report from email. It makes an hour per year. Roundly. If there are 500 employees in a medium-sized organization, that means 500 hours per year. If 90% of them accept even one of the recommendations, the time spent on non-efficient activities will multiply. If reports are read and attempted to be utilized at the supervisor and management level or in the human resources department…
It is therefore a good idea to take advantage of the opportunity that digitization brings and direct those messages directly to the deleted folder. It is saving time.
Digitalization = the impact of the digitization of tools, information, entertainment, etc. on the human cultural and social environment.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman KAforHR -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
