Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Vappu, tuo kevään, työn ja opiskelijoiden juhla, on pitkällä edessä päin. Tai kaukana takana, miten sen kukin ottaa. Monilla ensimmäinen koronavappu meni joka tapauksessa rauhallisemmin kuin vaput koskaan ennen, ainakin jos poliisiin on uskominen.
Itse voisin olla asiasta eri mieltä.
Korona-ajan ensimmäinen vappu huipentui nimittäin sunnuntain aamuyön tunteina ovikellon soittoon. Jokainenhan tietää, että kun ovikello soi aamuyöllä kello neljä, adrenaalipumput käynnistyvät välittömästi. Oven takana kun tuohon aikaan tuskin on virpojia. Raotin ovea varovasti, ja näin edessäni vähäpukeisen nuoren ulkomaalaistaustaisen naisen, joka ensi kuulemalta puhui jotakin palavasta autosta. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysimme yhteisen kielen, ja lopulta tarina alkoi hahmottua. Hän oli ollut juhlimassa, auto oli hajonnut, ja hän tarvitsi kyydin kotiin. Hänellä ei ollut mukanaan käsilaukkua, hän oli paljain jaloin, ilmaan nähden vähissä vaatteissa eikä kuntokaan ollut paras mahdollinen, joten ehdotin poliisille soittamista. Ei, ei poliisia, hän silmin nähden pelästyi, ja vakuutti että pystyy maksamaan taksin. No, soitin taksikeskukseen, josta ilmoitettiin, että naisesta on haku päällä, he eivät lähetä taksia, ja kehottivat soittamaan poliisille, minkä sitten teinkin. Kun nainen, joka oli jo rauhoittunut, kuuli, että soitto menikin poliisille, hän meni uudestaan paniikkiin, ja otti niin sanotusti ritolat. Onneksi poliisi oli jo paikalla. Kolmen auton, koiran ja dronen voimalla.
Paljasjalkainen juoksija ei pitkälle pötkinyt.
Karkulaista etsimään oli poliisin mukaan jo ehditty hälyttää vapaaehtoinen pelastuspalvelu virkapukuisten avuksi, joten voitaneen olettaa, että kyseessä lienee ollut onnettomuuden tai riidan jälkeinen paniikissa tapahtunut karkaaminen. Toki kyse on voinut olla vakavammastakin. Emme tiedä.
Naisen poliisia kohtaan tuntema pelko oli kuitenkin todellista ja käsin kosketeltavaa.
Meillä Suomessa poliisia ei pelkää juuri kukaan. Rikollisetkin, jotka pitävät virkavaltaa vastustajanaan, pelkäävät ehkä kiinnijäämistä ja sanktioita, mutta eivät poliisia. Instituutio, joka yhteiskuntateorioissa luetaan valtion ylläpitämän laillisen väkivaltakoneiston osaksi armeijan ohella, on Suomessa osa hyvinvointiyhteiskunnan verkostoa ja turvallisuuden takaaja yhdessä sosiaali- ja terveyspalvelujen kanssa. Jopa niin pitkälle, että monissa paikoissa sosiaalitoimen päivystäjällä on työtilat poliisiasemalla. Poliisin toimintaa säätelevät lait, ja toimintaa valvotaan niin viranomaisten kuin kansalaisten toimesta.
Ehkä siksi meidän on vaikea muistaa, että suuressa osassa maailman maista poliisi on uhka tavalliselle köyhälle kansalaiselle, olipa hän syyllistynyt johonkin tai ei. Poliisi voi pidättää, piestä, kiduttaa, vaatia lahjuksia, raiskata, jopa tappaa. On maita, joissa poliisi voi tehdä lähes mitä vain lähes kenelle tahansa joutumatta vastuuseen. Jos valta turmelee ihmisen, niin rajaton valta tuhoaa ihmisyyden.
Ei siis ihme, että kohtaamani nainen pelkäsi.
Eikä pelko välttämättä rajoitu poliisiin. Jos ihminen tulee maasta, jossa korruptio rehottaa ja valtaosa virkamieskunnasta on lahjottavissa, hänen luottamuksensa julkiseen hallintoon yleisestikin on rapautunut. Ja luottamus on aina vuorovaikutteista. Voit luottaa toiseen vain, jos tämä luottaa sinuun. Tämä on haaste kaikille, jotka työskentelevät ulkomaalaistaustaisten ihmisten parissa: pelkkä asema ei tee ihmisestä luotettavaa heidän silmissään.
Luottamus täytyy rakentaa.
Miksi kirjoitan tästä nyt? Monestakin syystä. Yhdysvalloissa poliisin ampuman mustan miehen kohtalosta alkunsa saanut BLM-liike saa jatkuvasti uutta puhtia väitteelleen eri maiden laillisen väkivaltakoneiston sisälle pesiytyneestä äärikonservatiivisesta rasismista. Viimeksi tummaihoinen maskuliininen Homo Sapiens- lajin edustaja sai poliisin luodeista surmansa Brasiliassa. Maassa, jonka asukkaiden ihonvärikartta on kirjavampi kuin kenties missään muualla. Tuon miehen kohtaloon vaikutti ehkä ihonväriä enemmän hänen yhteiskunnallinen asemansa. Brasilian miljoonakaupunkien slummit, favelat, ovat vuosikymmeniä olleet oikeistolaisten johtamien poliisivoimien, armeijan ja puolisotilaallisten kuolemanpartioiden öisten iskujen kohteena. Edellinen hallitus ja presidentti saivat väkivaltaa hieman hillittyä, mutta Bolsonaron kaudella se on taas kuuleman mukaan yltynyt. Jos olet köyhä ja asut väärällä alueella, henkesi ei ole minkään arvoinen.
Tuo ei juuri rakenna luottamusta viranomaisiin.
Suomessa puolestaan tuomittiin viime viikolla poliisimies rasististen kommenttien levittämisestä ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Sinisilmäisimmät sanovat, että kyse on yksittäistapauksesta. Tunnen joitakin entisiä ja nykyisiä poliiseja. Osa on toiminut poliiseina eläköitymiseensä saakka, jotkut vaihtaneet ammattia huomattuaan, etteivät voi poliiseina toimia omien arvojensa mukaisesti. Poliisit joutuvat työssään näkemään yhteiskuntamme varjoisimmat puolet. Vetäytyminen arvokonservatismin suojiin voi joillekin olla se puolustusreaktio, jonka avulla rankkaa työtä pystyy jaksamaan. Ihminenhän poliisikin vain on. En usko, että tuomitun poliisin kohdalla on ollut kyse yksittäistapauksesta, jos kohta en usko myöskään jäävuoren huippuun. Vaikka poliisi ei Suomessa ole sisäministeri Leinon kauden jälkeen syyllistynyt järjestelmälliseen tiettyjen kansanryhmien vainoamiseen, yksilöidenkin asenteet heijastuvat aina puheisiin ja käytökseen, jos ei muuten niin kehon kielenä ja sanattomina viesteinä.
Ne, jotka ovat kotimaissaan joutuneet todella pelkäämään valtiollista väkivaltakoneistoa, virallista tai epävirallista, ovat turvallisissakin olosuhteissa herkempiä aistimaan vihamielisyyden ja piilotetun aggressiivisuuden.
Helsingin koronatilastojen punaisia läikkiä ovat lähiöt, joissa asuu paljon pienituloisia ja joissa erityisen suuri osa väestöstä on ulkomaalaistaustaisia. Syyksi on viime aikojen tiedotustilaisuuksissa ja uutisoinnissa esitetty ulkomaalaistaustaisen väestön puutteellista kielitaitoa, suurempia perhekokoja ja tiiviimpää yhteisöllisyyttä. Lääkkeiksi tarjotaan ohjeita kunkin omalla kielellä, henkilökohtaista neuvontaa ja ohjeiden välittämistä yhteisöjen arvovaltaisten edustajien kautta. Valitettavasti kaikki nuo toimet ovat turhia, jos luottamusta valtiovallan edustajiin ei ole, riippumatta siitä, keitä nämä edustajat ovat ja mitä kieltä he puhuvat.
Itä-Helsingin lähiöiden koronatilanne on vain häivähdys siitä, mikä yhteiskuntaamme saattaa odottaa, jos luottamusta tieteeseen, tutkimukseen ja viranomaisiin tahallisesti ja tarkoituksella horjutetaan.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman Intact -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
