Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Näin unta.
Olin työpaikalla. En tiedä, oliko se nykyinen, joku entinen tai kenties tuleva. Meitä oli pieni tiimi, kolme henkilöä, huoneemme lattialla oli valkoinen muovilaatikko, siihen tuli likaista vettä ja siitä lähti puhdasta vettä. Olimme – aivan sattumalta – tehneet keksinnön, joka ratkaisisi kehitysmaiden talousvesiongelmat edullisesti ja yksinkertaisesti tavalla, joka ei vaatisi suurta osaamista, ei suuria investointeja eikä kalliita kemikaaleja. Yritimme tarjota ideaamme yrityksemme vesituotteista vastaavalle osastolle, mutta meidät naurettiin ulos. Mitäpä me ymmärtäisimme vedestä…
Esittelimme keksintöä parhaillaan vanhalle luokkatoverilleni, joka nyt oli Ulkoministeriön kehitysavusta vastaavan yksikön päällikkö, kun huoneeseen tuli johdon edustaja yhdessä työnantajani vesiasioista vastaavan yksikön johtajan kanssa. Ulkoministeriön edustaja poistettiin huoneesta liki väkivalloin, meille kolmelle annettiin kirjallinen varoitus ja meitä kiellettiin enää ikinä askartelemasta vedenpuhdistuksen kanssa, koska ne tuotteet kuuluvat toiselle osastolle. Mallikappale jäi kuitenkin pyörimään huoneeseemme ja pyörii siellä varmaan vieläkin, koska tuo toinen osasto ei edes halunnut tutustua ideaamme.
Onneksi tuo oli vain unta – ainakin suurimmaksi osaksi.
Vai oliko? Toivottavasti. Kuten unissa yleensä, siinäkin oli kuitenkin selkeitä liittymäkohtia todellisuuteen. Luokkatoverini lukioajoilta on Ulkoministeriön palveluksessa, itse olen askarrellut talousveden puhdistuksenkin parissa, ja idea, jonka unessa saimme, on vielä valveillakin asiaa pohtien toteutuskelpoinen, itse asiassa se oli muunnelma 1800-luvulla eläneen insinöörin rakentamasta ja vieläkin käytössä olevasta vedenpuhdistussysteemistä, jolla puhdistetaan erään yhdysvaltalaisen miljoonakaupungin juomavesi.
Tuo jatkokin on monelle keksijälle ja ideanikkarille tuttuakin tutumpaa. Ideat eivät kelpaa, jos ne saa väärä henkilö, väärältä osastolta, väärässä asemassa tai muuten vain epäsuosiossa oleva. Aloitepalkkiotkin saattavat mennä lillukanvarsien tuhertelijoille. Tai ehkä monesta vain tuntuu siltä.
Pettymys voi olla suuri, jos loistoideana pitämäsi ajatus onkin toisen mielestä vain tyypillinen ikiliikkuja.
Mutta valitettavasti suomalaisessa yritysmaailmassa elää vahvana myös tuo toinen puoli totuutta. On vaikeata antaa kunniaa loistavasta omaan osaamisalaan kuuluvasta ideasta henkilölle tai osastolle, jonka ydinosaamiseen tai toimialaan moisen ei edes pitäisi kuulua. Idea on helpompi mitätöidä ja haudata.
Itselleni kävi niin, kun vuosikymmeniä sitten nuorena talousihmisenä esittelin työnantajalleni, jonka tuotevalikoimaan kuului iso joukko ohutlevystä rullamuovattuja rakentamisen tuotteita, ajatuksen muovipinnoitetusta ohutlevystä rullamuovatusta saneerauspaneelista, jonka voisi asentaa suoraan olemassa olevan ulkoseinän päälle. Ajatusta pidettiin lähinnä huvittavana. Kun seinä rapistuu, se maalataan, sanottiin. Jokunen vuosi sitten törmäsin tuotteeseen, joka näytti kiinnitystä myöten tutulta, samalta kuin piirtämäni malli. Nyt sitä valmistaa minulle täysin vieras yritys Kanadassa, rahat menevät ulkomaille. Kunnia heille, jos ovat sen itse keksineet.
Sananparsi ”Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan” toimi tässäkin.
Yksi haastavimpia tehtäviä rekrytoijan, esimiehen ja yritysjohtajan roolissa on osaamisen tunnistaminen, niin henkilön, tiimin kuin yrityksenkin. Henkilön kohdalla todistusten osoittama muodollinen osaaminen ei välttämättä kerro mitään todellisesta osaamisesta. Monet ihmiset panostavat työssään tarvittavaan osaamiseen vain sen pakollisen, ja se todellinen osaaminen löytyy harrastepuolelta, sieltä, mikä ihmistä eniten kiinnostaa.
Myöskään henkilön omaan kertomukseen siitä, mitä hän osaa, ei aina ole luottaminen. Vanhemmilla sukupolvilla on vielä vaatimattomuuden hyve iskostettuna selkäytimeen: kerskailun asemesta on parempi näyttää, mitä osaa ja antaa muiden hoitaa kehuminen. Heidän osaamisestaan saattaa tulla aivan liian vaisu kuva, ja kokemuskin saattaa etenkin nuoremmille rekrytoijille olla pikemminkin haitta kuin etu. Nuoremmat taas ovat saaneet koulusta alkaen oppia, että itseään pitää markkinoida, tuoda esille, pitää antaa ymmärtää, vaikka ei ymmärtäisikään antaa kaikkea itsestään työn eteen.
Markkinointipuheisiin uskova saa helposti silkkoa koriinsa.
Tiimin tai osaston osaaminen voi teoriassa olla enemmän kuin jäsenten osaamisen summa. Todellisuudessa se on usein paljon vähemmän. Muualla maailmassa esimiehen arvo mitataan usein sillä, miten paljon itseään osaavampia, parempia ja pätevämpiä hän on onnistunut haalimaan ympärilleen ja miten hän pystyy motivoimaan heitä puhaltamaan samaan hiileen, kannustamaan ja innostamaan uusien ideoiden löytämiseen ja kehittämiseen. Suomessa, vieläkin, valitettavan usein niin alaiset kuin johtokin odottavat nimenomaan esimiesten olevan penaalien terävimpiä kyniä, tietävän kaiken, osaavan kaiken ja antavan vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Jopa palkkauspolitiikka lähtee sekä julkisella että yksityisellä sektorilla vielä siitä, että ihmisille ei makseta osaamisesta vaan asemasta hierarkiassa. Kun esimiehet eivät pysty vastaamaan kohtuuttomiin odotuksiin – ei kukaan pysty – syntyy helposti salailua, tietojen panttaamista ja eristäytymistä – yhdellä sanalla sanoen siiloutumista – mikä ei ainakaan houkuta huippuosaajia.
Eikä kukaan ole huolissaan aivoviennistä.
Yritysten ja organisaatioiden osaaminen on monen tekijän tulo. Siihen vaikuttavat yksittäisten henkilöiden osaaminen, kiinnostus ja motivaatio, siihen vaikuttaa se, miten esimiehet osaavat kaivaa esille erilaisten yksilöiden erilaiset intressit, kunnianhimon ja kunkin parhaan osaamisen ja ohjata ne toimimaan samaan suuntaan ilman että keskinäinen kateus, oman reviirin puolustaminen ja mukavuudenhalu ottavat niskalenkin. Jos kaikki tämä on kunnossa, johdon osuus on vain muotoilla yrityksen strategia niin, että jokainen tunnistaa siitä oman roolinsa, paikkansa, ja tehtävänsä.
Mutta ennen kuin tuohon päästään, on johdon osattava olla kaikkien alojen asiantuntija.
Löytyykö vaatimukselle katetta?
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien KAforHR- ja WWW&CE-hankkeiden sekä Interreg BSR-rahoitteisen Inbets-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla
