Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Olen viettänyt lapsuuteni kesät suon laidalla. Isäni kotipaikka, jossa kesät vietimme, sijaitsi vanhan, vuosisatoja sitten soistuneen järven ja Salpausselän välisellä satakunta metriä leveällä penkalla. Edessä aukeni suo, reunoiltaan metsittynyt, mutta edelleen märkä ja petollinen, takana nousi Salpausselän harju, tässä kohdassa jyrkempänä ja korkeampana kuin muualla. Suolla oli lukuisia kirkkaita kylmiä lähteitä, joihin vesi tuli harjun alta, paineella. Lähteet ja hetteiköt olivat pohjattomia, liikkua piti kieli keskellä suuta, joka askelta tunnustellen, kunnes oppi turvalliset reitit ja kantavat kohdat. Keskellä suota, reilun kilometrin päässä kummastakin laidasta, oli lempipaikkani, pieni kuivahko kohouma, jolla kasvoi ikiaikaisia mäntyjä, ja keskellä kohoumaa oli hiekkapohjainen lähde, jonka vesi oli kirkasta, kylmää ja juotavaa. Kohoumaa ympäröi keväisin huumaavasti tuoksuva suopursutiheikkö, joten se ei juuri näkynyt eikä herättänyt huomiota. En usko, että sitä kovin moni tunsi, itsekin löysin sen sattumalta eläinten polkua seuratessani. Jäljistä päätellen siellä kävivät juomassa hirvet, peurat, ketut… näinpä siellä kerran ilveksenkin. Koiramme, joka välillä seurasi minua, välillä kulki edelläni arvaten, mihin olin matkalla, oli ajanut sen puuhun, ja siellä se sähisi ja sihisi.
Vieläkin luonnonvarainen suo tuoksuineen ja antimineen on yksi lempiympäristöjäni.
Toki tutustuin muihinkin suotyyppeihin. Varsinaisen lapsuudenkotini ympärillä oli pelloiksi laskettuja järviä, jotka keväisin ja syksyisin muuttuivat vetisiksi rämeiksi, metsiksi kuivattuja soistuneita kalliosolia, vanhoja suoniittyjä, laakeiden kallioiden laelle muodostuneita soita, jotka vähäsateisempina kesinä kuivuivat, ja kosteita, varjoisia korpirämeitä, joiden alimpiin kerroksiin aurinko ei koskaan paistanut. Siellä lymyilivät kotiseutuni kuuluisat pontikankeittäjät lukuisine pannuineen.
Miksi aloitin noin? Siksi, että keskustelu soista ja niiden käytöstä on yksi niistä aiheista, jotka jakavat voimakkaasti mielipiteitä ja tuottavat kärjekkäitä kommentteja. Monilla keskusteluun osallistuvista ei ole omakohtaisia kokemuksia soista, suon laidalla on ehkä saatettu seistä tai parhaassa tapauksessa on voitu kulkea metsähallituksen rakentamia pitkospuita pitkin pieni lenkki, jonka keskellä on saatu ihastella ylipääsemättömän suon keskelle hakkaamatta jääneitä aarnisaarekkeita.
Jos ei ole kaikin voimin vetänyt saapasta pois märästä rahkasammalturpeesta toivoen, että toinen jalka olisi kantavalla kohdalla, jos ei ole ehtinyt niukin naukin vetäytyä ennen kuin olisi astunut pohjattomaan silmäkkeeseen, jossa näkyy ristiin kaatuneita näreitä monta metriä veden pinnan alapuolella, tai jos ei ole suopellon ojaa kaivaessaan löytänyt parisataa vuotta vanhaa lapiota ja sen jälkeen muita merkkejä edellisestä kaivajasta, ei tiedä, mitä suo on.
Ei voi tietää.
Suo on luonnon oma säilyketehdas. Kosteus säilöö kaiken suohon joutuvan jopa vuosituhansiksi. Hidas hapeton prosessi muodostaa kaikesta elollisesta aineesta turvetta, jota vanhimmissa soissa saattaa olla kymmeniä metrejä. Suosta voi löytyä ikiaikaisia työkaluja, eläimiä, jopa ihmisten muumioita, jotka ovat säilyneet tummuneina mutta tunnistettavina. Vasta kuivuessaan ja joutuessaan ilman kanssa tekemisiin ne alkavat hajota. Juuri tämä säilyminen tekee soista tehokkaita hiilinieluja.
Mutta asialla on myös toinen puolensa.
Hapettomissa oloissa hiiliyhdisteistä (= kasvi- ja eläinjätteistä) muodostuu anaerobisen toiminnan tuloksena metaania, joka on hiilidioksidia 25 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu. Suon metaanipäästöjen määrä vaihtelee suotyypin mukaan välillä 2 – 25 grammaa metaania neliömetriä kohden vuodessa. Hiilidioksidiksi muutettuna se tarkoittaisi 50 – 625 g hiilidioksidia jokaista suon neliömetriä kohti vuodessa. Jos suo ojitetaan, tehokas happea vaativa hajoaminen on mahdollista paksummassa turvekerroksessa. Seurauksena on suurempi hajoamisesta aiheutuva hiilidioksidipäästö varsinkin rehevillä turvemailla. Samalla kuitenkin ravinteiden kierto turpeesta puiden juurille tehostuu, ja lisääntyvä kasvu sitoo oman osansa hiilidioksidista. Ravintopitoisilla ojitusalueilla tämä kasvu sitoo yleensä selvästi enemmän hiilidioksidia kuin mitä ilmakehään vapautuu. Koko ekosysteemi voi toimia hiilinieluna.
Kuivuvan suon metaanipäästöt loppuvat tai vähenevät, koska happea sietävät metanotrofi-mikrobit käyttävät alempien kerrosten hapettomissa oloissa muodostuvan ja pintaan nousevan metaanin ravinnokseen. Metaani hapettuu. Otollisissa oloissa metanotrofit voivat käyttää myös ilmakehässä olevaa metaania, jolloin kuivuvasta suosta muodostuu pieni metaaninielu. Jos suo on ojitettu huonosti eivätkä ojat virtaa kunnolla, seisova vesi muodostaa esteen hapettumiselle ja seisovassa vedessä elävä leväbiomassa saattaa jopa lisätä metaanin muodostumista.
Hyvin ojitettu ravinteikas suo, jonka vedet virtaavat, muodostaa parhaassa tapauksessa sekä hiili- että metaaninielun.
Mutta on muitakin kaasuja. Hiilidioksidin ja metaanin ohella ojitetut suot voivat päästää dityppioksidia eli ilokaasua. Dityppioksidi (N2O), jota voi syntyä vain rehevien suotyyppien muodostamassa turpeessa, jossa typen pitoisuus on suuri, on kasvihuonekaasuna vaikutuksiltaan paljon metaania tehokkaampi. Pelloiksi raivatut ja runsaasti lannoitetut turvemaat ovat otollisia ilokaasun synnylle. Suopeltojen metsittäminen voisi vähentää myös dityppioksidipäästöjä, kunhan ojituksen toimivuudesta huolehditaan.
Ilmastovaikutuksien kannalta suon oikeaoppinen kuivaaminen ja metsittäminen voisi olla varteenotettava vaihtoehto.
Suon kuivaamisella on kuitenkin muitakin vaikutuksia, jotka on syytä ottaa huomioon mielipidettä muodostettaessa. Kun suota kuivataan, valumavedet täytyy johtaa jonnekin, eli yleensä lähimpään alapuolella olevaan vesistöön. Tällä on huomattava hydrologinen vaikutus. Pienikin suo on massiivinen vesien sitoja ja virtauksia tasaava elementti. Viime aikoina yleistyneiden ja vaikutuksiltaan pahemmiksi käyneiden kevät-, syys- ja uutena ilmiönä kesätulvien yhtenä syynä – maannousun aiheuttaman vesistöjen virtauksen heikentymisen ohella – on pidetty soiden ojitusta. Teorian mukaan sademäärien, lumimäärien ja lumen tiheyden lisääntyessä ilmastonmuutoksen myötä soille kertyvä yhä suurempi vesimäärä valuu ojituksia myöten suoraan vesistöön. Ojittamattomilla soilla rahkasammal sitoo painoonsa nähden moninkertaisen määrän vettä ja päästää sen purkautumaan hiljalleen suon luontaisen purkuväylän kautta.
Soita on ojitettu ainakin Korpi-Jaakon (Jakob Stenius vanhempi, kotoisin Ulvilasta, käynyt Porin ja Rauman Triviaalikouluja) ajoista alkaen, ehkä jo paljon kauemmin. On vaikea uskoa, että ojituksen vaikutukset olisivat muuttuneet dramaattisiksi vasta, kun ojitus on jo huomattavasti vähentynyt. Pikemminkin voisi kuvitella, että lisääntyneet sademäärät ja maan kohoamisen aiheuttama Pohjanlahteen laskevien vesistöjen virtauksen heikentyminen ovat kyllästäneet suot ja täyttäneet altaat niin, että luonnon omat puskurit eivät riitä kasvaville vesimäärille.
Soiden kuivatus kuormittaa vesistöä myös päästöillä. Soilta ojituksen myötä purkautuva vesi on luonnostaan humuspitoista, hapanta ja raskasmetalleja sisältävää. Näin ainakin on perinteisesti uskottu. Oulun yliopiston EU-rahoitteinen seurantatutkimus erään vesistön happamoitumisesta ja happamuuden vaihteluista osoitti kuitenkin, että – ainakin siinä vesistössä – alimmat pH-arvot mitattiin karujen, paksurahkaisten ja luonnonvaraisten soiden vesistä. Soilta purkautuvan veden havaittiin olevan ruskeata ja humuspitoista ojituksesta tai ojittamattomuudesta riippumatta.
Vesistöjä ympäröivän kallio- ja maaperän vaikutus veden happamuuteen näytti olevan aiemmin arvioitua suurempi. Sulfidipitoiset maa-ainekset ja kallioperän vähäinen kalsiumpitoisuus (heikko puskurikyky) näyttivät ennakoivan suurempaa happamuutta.
Raskasmetallipitoisuuksiin Oulun yliopiston tutkimus ei puuttunut. Suomen ympäristökeskus SYKEn raportista voimme päätellä, että vesistöjen humuspitoisuudella ei ollut juuri lainkaan vaikutusta veden kadmiumpitoisuuteen, mutta nikkeli- ja lyijypitoisuudet nousivat jonkin verran veden humuspitoisuuden noustessa. Käytännössä veden raskasmetallipitoisuuteen näyttää vaikuttavan valumaympäristön maaperän kivennäisaineksen mineraalipitoisuus. Poikkeuksena tästä on elohopea, jonka osalta raportti osoittaa, että soilta purkautuvissa vesissä on keskimäärin n. 4 kertaa enemmän elohopeaa kuin kivennäismaaperästä purkautuvissa, mutta vain 80 % siitä elohopeamäärästä, mikä keskimäärin on kaadetuista kuusikoista purkautuvista pintavesistä.
Ympäristön kannalta suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, paljonko litrassa vettä on raskasmetalleja, vaan se, paljonko niitä kertyy pohjan sedimenttikerroksiin, joista ravintoketjun alkupäässä olevat mikrobit, eläimet ja kasvit niitä saavat ja kerryttävät eteenpäin aina ihmisiin saakka. Edellä mainitun SYKEn raportin mukaan esimerkkilammen sedimentin pahimmissa kerrostumissa elohopeaa oli 0, 35 mikrogrammaa / kg kuiva-ainesta, kun suovedessä sitä mitattiin keskimäärin 0,77 ng / l. Sedimentissä oli siis tämän raportin mukaan pahimmillaan noin 450 kertaa enemmän elohopeaa kuin vastaavassa vesimäärässä (1 l = n. 1 kg).
Raskasmetallipitoisuudeltaan pahimpien kerrostumien voidaan olettaa ajoittuvan aikaan, jolloin ilmansaasteiden vaikutus oli suurimmillaan. Oulun yliopiston toisen tutkimusraportin mukaan ilman saasteista peräisin olevan lyijyn ja muiden raskasmetallien määrä on korkeimmillaan 1960 – 1980 -luvulta olevissa kerrostumissa. Myöhemmissä kerrostumissa elohopean ja muiden haitallisten aineiden määrä vähenee kerros kerrokselta.
Käsiini saamani materiaalin perusteella vain elohopean pitoisuudet nousevat suhteellisen kiistattomasti soista purkautuvien vesien myötä. Siihen, nousevatko ne enemmän vai vähemmän ojituksen myötä, eivät nämä raportit ottaneet kantaa, mutta oletettavaa on, että lisääntynyt veden virtaus, on se sitten ojituksen tai runsaiden sateiden ansiota, nostaa vesistöön kulkeutuvan elohopean määrää ainakin tilapäisesti. Muihin raskasmetalleihin näyttäisivät vaikuttavan maaperä ja ilmansaasteet enemmän kuin suo ja sen ojitus. Kyse on kuitenkin monimutkaisesta yhtälöstä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jota on liki mahdoton tutkia ilmiö kerrallaan. Todennäköistä on, että ilmasta tulevan kuorman vähentyessä turpeeseen sitoutuneen aikaisemman ilmastoperäisen kuorman merkitys kasvaa.
Ojituksen ja soiden hyötykäytön vastainen luontoväki käyttää argumentteinaan kaikkia edellä tarkasteltuja ilmiöitä. Luonnonvarainen suo on heidän mielestään hiilinielu, soiden kuivaaminen johtaa tulviin ja ojitus lisää raskasmetallien valumista vesistöön. Kaikkia näitä väitteitä voidaan pitää yksipuolisesti tarkastellen perusteltuina, mutta, kuten edellä näimme, jokaiseen kysymykseen löytyi myös argumenttia vastaan puhuvia näkökulmia. Yksipuolinen ja tarkoitushakuinen tiedon levittäminen on propagandaa, joka ei palvele kestävää kehitystä eikä kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista.
Ainakin yhteistyö tavoitteiden saavuttamiseksi (SDG 17) kärsii vastakkainasettelusta.
Palataan lopuksi siihen, mistä suokeskustelussa loppuviimeksi on kyse: Kannattaako turvetta polttaa tai käyttää teollisuuden raaka-aineeksi ja kasvuturpeeksi.
- Kasvihuonepäästöjen ja ilmastonmuutoksen kannalta paras vaihtoehto lienee suon kuivaaminen, kalkitseminen ja metsittäminen, jolloin se parhaimmillaan muuttuu sekä metaani- että hiilinieluksi.
- Kestävän kehityksen tavoitteiden yhteiskunnallisten ja taloudellisten osien kannalta parasta olisi sallia myös kohtuullinen taloudellinen käyttö ja edellyttää, että käytön jälkeen maa-alue metsitetään, jolloin syntyy hiilinielu.
- Turpeen poltto ja käyttö biopolttoaineiden raaka-aineena on puun käyttöä huonompi (pitkän uusiutumisajan vuoksi), mutta uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä parempi vaihtoehto ainakin hiilitasapainon kannalta.
Kaikki edellä mainittu luonnollisesti sillä edellytyksellä, että valuma-alueelle koituvat hydrologiset ja vesien laatuun liittyvät riskit eliminoidaan.
- Luonnon monimuotoisuuden, eliöiden, eläinten ja kasvien niin maalla kuin vedessä, ja estetiikan kannalta parasta tietysti olisi lapsuuteni suo, koskematon, omaa tahtiaan kehittyvä suo, joka tuottaa kasvuhuonekaasuja hiiliekvivalentein laskettuna enemmän, kuin mitä sitoo hiiltä.
- Nykyään muodissa oleva käytöstä poistetun kuivatun suon ennallistaminen on vaihtoehdoista huonoin niin ilmastonmuutoksen, vesistöjen kuin kestävän kehityksenkin kannalta.
Kirjoituksen lähteinä on käytetty muiden muassa seuraavia:
https://www.oulu.fi/poves/eakr/saku/loppuseminaari/virtaama&happamuus_tertsunen27102011.pdf
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/39683/SYKEra_12_2010.pdf?sequence=1&isAllowed=y
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/39751/SYKEra_11_2011.pdf?seq
http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201507161901.pdf
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman WWW&CE -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
