Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Suomalainen pk-sektori on ulkopuolelta katsottuna onnellisessa asemassa. Tukia riittää lähes joka tarpeeseen. On koronatukia ja -rahoitusta, aloittavien yrittäjien tukia, starttirahaa, palkkatukea, maaseudun yritysrahoitusta, eri säätiöiden yrittäjätukia ja muita tukia, on Finnveraa ja Business Finlandia, on innovaatioseteleitä, energiatukia ja Tempoa, löytyy lainoja ja takauksia, vastavakuuksilla tai ilman, ja jopa enkelit voivat sijoittaa yrityksiin. Neuvontaa ja ohjeistustakin voi saada lähes kaikkiin kuviteltavissa oleviin tarpeisiin.
Viran puolesta tai maksua vastaan.
Siitä huolimatta yrittäminen voi joskus tuntua liian raskaalta. Vaikka kukaan tuskin kuvittelee yrittäjäksi lähtiessään, että tie on ruusuilla siloteltu (Jos niin tekee, huomaa äkkiä ne piikit terälehtien alapuolella), tulee yrittäjän arki joskus yllätyksenä yrittäjälle itselleen, hänen perheelleen tai molemmille. Taloudelliset riskit, kortilla oleva aika ja vastuu sekä ihmisistä että materiaalisista asioista syövät ihmistä ja hänen läheisiä ihmissuhteitaan etenkin aikoina, jolloin yrittäjyyteen kohdistuu uusia haasteita. Haasteet voivat olla niin positiivisia, esimerkiksi uusia asiakkaita ja suuria tilauksia, kuin negatiivisiakin, kuten 1990-luvun lama, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun rahoituskriisi, tai korona.
Vuosia sitten eräs yrittäjä kertoi, kuinka hän yhtenä iltana oli havahtunut siihen, että hänen silloin kolmevuotias poikansa oli kulkenut ympäri taloa, kurkistanut joka kaappiin ja soppeen ja raivonnut kädessään pitämäänsä leikkikännykkään ”niitä täytyy löytyä”. Kun isä oli pysäyttänyt poikansa ja kysynyt, mitä tämä hakee, nassikka oli kirkkain silmin vastannut: Kontteja! Yrityksessä oli juuri valmistunut suuri tilaus, jonka toimitus uhkasi kariutua merikonttien puutteeseen. Kontteja haettiin kaikki kivet kääntäen. Yrittäjäisä vietti kotonakin kaikki vapaat hetket kontteja metsästäen, eikä käytetty kieli tai äänensävy välttämättä kaikin ajoin vastannut sitä, mitä soisi kolmevuotiaan kuulevan. Poika käsitteli leikissään tilannetta, joka ahdisti häntä, koska hän ei ymmärtänyt siitä muuta kuin että isällä oli hätä, ja hän halusi auttaa isäänsä. Tämä oli pysäyttänyt isän niin, että hän oli päättänyt olla tuomatta ”työasioita” kotiinsa ja alkoi muutenkin rauhoittaa hektistä arkeaan jättääkseen aikaa perheelleen.
Tämä episodi tuli mieleeni, kun kuulin konepajayritys Hallaworksin yrittäjäsisarusten päätöksestä panna myyntiin perheyritys, jonka ruoriin he astuivat parikymppisinä nuorina yrittäjäisän kuoltua saappaat jalassa joulukuussa 2007. Muutama vuosi sitten siskokset kuvasivat päätöstä jatkaa yritystä itsestään selväksi, eivätkä tunnustaneet katuvansa sitä, vaikka alku oli ollut hankalaa, ja nuorten naisten piti todistaa monelle taholle ratkaisunsa uskottavuus. Pankit, vakuutusyhtiöt, toimittajat ja työntekijät olivat kaikki aluksi epäilleet uusien yrittäjien mahdollisuuksia. Tuolloin pelastukseksi oli tullut isän luoma verkosto, joka oli ottanut tytöt suojiinsa ja kantanut vaikeimpien aikojen yli.
Monilta uusilta yrittäjiltä tuollainen verkosto puuttuu.
Nyt tilanne on ainakin jossain mielessä toinen. Perheyritys on pantu myyntiin ja siskokset kyseenalaistavat sen perheyritysten ikiaikaisen perinteen, että yritys pitäisi pitää perheen ja suvun piirissä sukupolvesta toiseen. Itse asiassa tuo perinne on pelkkä myytti. Vain harva yritys siirtyy kolmannelle sukupolvelle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jota pidetään yrittäjyyden ihmemaana, arviolta kolmannes yrityksistä siirtyy toiselle sukupolvelle ja vain kolme (3) prosenttia tuottaa tuloja kolmannelle sukupolvelle. Suomessa ensimmäisestä omistajanvaihdoksesta selviää Pellervon taloudellisen tutkimusseuran mukaan vain n. 20 % perheyrityksistä, ja vain 10 % yrityksistä siirtyy kolmannelle sukupolvelle. En ota kantaa sisarusten päätökseen enkä lähde spekuloimaan sen taustalla olevia syitä – siskokset totesivat päätöksen olevan henkilökohtainen ja kunnioitan sitä – mutta aloin miettiä yritysten tukijärjestelmää tarkemmin.
Saattaisiko tukiviidakosta puuttua jotakin? Tai olisiko tukien painopiste (Rahallinen tuki ja lainat sekä koulutus ja konsultointi) väärä? Tulisiko painopistettä muuttaa enemmän yrittäjien henkilökohtaisen jaksamisen ja elämänhallinnan tukemiseen. Enkä nyt tarkoita kalliita ja turhia muotikursseja, joita trendikkäät pintaliitoyrittäjät mainostavat ajankäytön ja elämänhallinnan tehostajiksi.
Yrittäjyys on elämäntapa, aivan kuten urheilukin. Ja aivan kuten urheilija, myös yrittäjä haluaa menestyä siinä, mitä hän tekee. Urheilijan tavoin yrittäjäkin voi tuntea itsensä uupuneeksi, epäillä päämäärien ja uhrausten mielekkyyttä, miettiä, kannattaako tämä rääkki. Mutta se, mikä urheilijalla on kaikkien suoritustensa takana, puuttuu useimmilta tai lähes kaikilta yrittäjiltä. Urheilijalla on valmentaja. Takapiru, joka ohjaa ja opastaa, ruoskii ja piiskaa, riemuitsee ilon hetkillä ja on tukena pettymyksissä. Jos on. Valmentajiakin kun on monenlaisia. Valmentajan ja urheilijan suhde on luottamuksellinen, henkilökohtainen, jopa intiimi. Hyviin suorituksiin ylletään vain, jos tuo suhde toimii. Jos se ei toimi, valmentaja vaihtuu. Joskus vähin äänin, joskus dramaattisesti.
Yrittäjä ei välttämättä tarvitse valmentajaa, joka ohjaa hänen joka askeltaan. Valmennuskulttuuri ei sovellu yrittämiseen. Mutta yrittäjä, kuten jokainen meistä, tarvitsee jonkun, jonka kanssa keskustella, kyseenalaistaa ratkaisujaan ja valintojaan, hakea uusia tapoja toimia tai ihan vaan purkaa sydäntään. Sillä omalle porukalleen, alaisilleen, sitä ei voi tehdä, tai kaikki murheet huolet ja epävarmuuden voi löytää edestään silloin, kun on aika tehdä yrittäjän elämän vaikeimpia päätöksiä. Päätöksiä henkilöstövähennyksistä, leikkauksista, toimipisteiden lopettamisesta ja vastaavista.
Tuollaista henkilöä voidaan kutsua mentoriksi.
Voisiko ajatella, että taloudellisen ja tiedollisen tuen lisäksi yrittäjille tarjottaisiin henkistä tukea, mentorointia. Mahdollisuutta keskustella osaavan ja kokeneen henkilön kanssa yrittäjää askarruttavista asioista, purkaa sydäntään ja vaihtaa ajatuksia. Niin, no, kyllähän sellaisia on jo, paikallisten yrittäjäjärjestöjen, kunnallisten kehitysyhtiöiden ja vastaavien toimesta järjestettyjä, mutta ei tarpeeksi. Eikä heitä tunneta, tai jos tunnetaan, niin liian hyvin. Etenkin pienillä paikkakunnilla, joilla kaikki tuntevat toisensa, yrittäjän voi olla vaikeata löytää sopivaa keskustelukumppania.
Voisikin olla hyvä, jos mentoriverkostoa hallinnoisi valtakunnallinen taho, ja keskustelukumppanin voisi valita kuinka kaukaa tahansa.
Silloin voisi löytyä uusia näkökulmia vanhoihinkin kysymyksiin. Kuten siihen, miten yhdistää perhe ja yrittäjyys.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Interreg BSR ohjelman rahoittaman Inbets+-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
