Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Merikarvialla järjestettiin lauantaina 1.8.2020 Porin seudun jätehuollon toimesta yleinen jätteiden keräyspäivä. Merikarvian jätevedenpuhdistamon yhteydessä olevalle kentälle Satamatien varteen oli muodostettu vastaanottopisteet sekajätteelle, autonrenkaille, metalleille, kylmälaitteille ja elektroniikkaromulle. Ilmeisesti myös vaarallisia jätteitä otettiin vastaan, vaikka sitä ei erikseen mitenkään mainostettu.
Muovijätteille ei ollut erikseen vastaanottoa, vaan ne kuormattiin sekajätteen joukkoon.
Valittu toimintamalli tuntui hieman oudolta. Olisihan Merikarvialla – vieläpä suhteellisen lähellä vastaanottopaikkaa ollut yritys, jonka toimialaan kuuluu jätemuovin lajittelu ja käsittely uusioraaka-aineeksi (Katso esimerkiksi https://tietopankki.lt.fi/muovimuuvi-muovinaattori tai Uusiomuovi Oy). En usko, että olisi ollut ylivoimainen ponnistus ottaa yhteyttä yritykseen ja tiedustella yhteistyötä, vaikka vain tämän tapahtuman tiimoilta. Yritykselle olisi samalla tarjoutunut tilaisuus esitellä kuntalaisille ja kesäasukkaille omaa toimintaansa ja antaa valistusta kierrätyskelpoisista muovilaaduista.
Samalla olisi säästynyt melkoinen määrä hiilidioksidipäästöjä ja kustannuksia. Kuljetus muutaman kilometrin päähän on aivan eri juttu kuin kuljetus Hangassuolle, mahdollinen lajittelu ja todennäköisesti edelleenkuljetus polttolaitokseen.
Toisaalta, emmehän me tiedä, oliko yhteyttä otettu, oliko yhteistyö kariutunut kesälomiin tai kenties siihen, että Merikarvian kierrätyslaitoksen omistaa L&T-konserni. Sopimusteknisetkin seikat kun saattavat estää Porin seudun jätehuoltoa leikkimästä kolmannen osapuolen kanssa. Ja totuuden nimessä on myönnettävä, että emme myöskään tiedä, onko isoille siirtolavoille kaivinkoneen kauhan kanssa tiiviisti pakattu sekajäte purettu myöhemmin lajittelukeskuksessa ja kierrätyskelpoinen muovi siirretty toiseen kuormaan.
Valistunut arvaukseni kuitenkin on, että näin tuskin on tehty.
Sekajätteen vienti jätteenpolttolaitokseen sen kummemmin lajittelematta kun on lain kirjaimen, joskaan ei lain hengen, mukaista. Valtioneuvoston jätelain täydennykseksi antaman asetuksen 12 pykälän mukaan myös ”muu hyödyntäminen”, toisin sanoen poltto, on sallittu sen varmistamiseksi, että mahdollisimman pieni osa jätteestä päätyy loppukäsiteltäväksi – siis kaatopaikoille. Miten tämä sitten sopii yhteen sen edellä mainitun asetuksen 14 § 3 momentissa julki lausutun tavoitteen kanssa, että 1.1.2016 alkaen vähintään 50 painoprosenttia yhdyskuntajätteestä kierrätetään paperi-, kartonki-, lasi-, metalli-, muovi- ja biojätteen erilliskeräys- ja kierrätysjärjestelmien kautta, onkin jo toinen juttu.
Ainakin vettä tarvitaan paljon kuivajätteen painoa lisäämään.
Jätelain sisältämä tuottajavastuu siirsi vastuun tiettyjen jätelajien, kuten pakkausten, elektroniikkaromun ja renkaiden osalta kuluttajilta tuottajille. Paitsi että tämä hämärtää kotitalouksien ymmärrystä omasta vastuustaan, se on luonut monitasoisen ja vaikeasti hahmotettavan keruujärjestelmän, jossa päätoimijoita ovat suuret monikansalliset ja valtakunnalliset konsernit ja tuottajien omat kierrätysorganisaatiot Rinki, Encore Ympäristöpalvelut Oy (Entinen Suomen Paperinkeräys Oy) ja Suomen Rengaskierrätys Oy. Tuottajien kierrätysorganisaatiot keräävät periaatteessa vain omien jäsenyritystensä kierrätysvelvollisuuden piiriin kuuluvia tuotteita, ja kulut katetaan jäseniltä kerättävillä maksuilla. Mikä mahtaa tällaisessa tilanteessa olla organisaatioiden mielenkiinto toiminnan kehittämiseen ja tehostamiseen, onkin sitten jo kokonaan toinen juttu.
Joka tapauksessa olisi lain hengen mukaista luovuttaa tuottajavastuun piiriin kuuluvat jätejakeet organisaatioille, joille niiden käsittely kuuluu. Kunnat kuitenkin näyttävät pitävän tiukasti kiinni niille jätelaissa annetusta järjestetyn jätteenkäsittelyn piiriin luovutetun jätteen omistusoikeudesta.
Puhtaasti liiketoiminnalliselta pohjalta toimivat yritykset, kuten Stena Recycling Oy (Osa ruotsalaista Stena-konsernia) ja Delete (Osa pohjoismaista Delete Group –konsernia) sekä suomalainen Kuusakoski Recycling, pyrkivät poimimaan rusinat pullasta. Koska romusta huolehtiminen (= eroon pääsy) on lakisääteinen velvoite, kuluttaja-asiakas voi kyllä tuoda metallinsa ja elektroniikkajätteensä pientuojille tarkoitettuun pisteeseen, mutta rahanarvoisestakaan lastista ei makseta mitään. joidenkin jätelajien jättämisestä joutuu pientuojakin maksamaan, ja joitakin ei oteta ollenkaan vastaan. Yhtiöt saavat lain takaamat tuottonsa paitsi romun jatkojalostuksesta ja edelleen myynnistä, myös tuottajien ja kuluttajien, taloyhtiöiden ja joissakin tapauksissa myös yhteiskunnan maksamista maksuista.
Ja siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen tähden – meillä on osin pidempi matka kestävään elämäntapaan kuin ennen vanhaan.
Kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluu olennaisena osana uusiutumattomien luonnonvarojen käytön minimointi. Metallien ja lasin kierrätys ovat esimerkkejä tästä. Mitä enemmän metalleja saamme talteen ja uusiokäyttöön, sitä vähemmän meidän tarvitsee louhia malmia tuottaaksemme uusia autoja, työkaluja jne, ja mitä enemmän lasia saamme kerättyä ja ohjattua uusiokäyttöön, muuhunkin kuin lasivillan aineeksi, sitä vähemmän tarvitsemme kvartsia, josta lasi syntyy. Hiilijalanjälkeä ja energiatasetta taas parantaa se, että malmin jalostaminen metalliksi vie paljon enemmän energiaa kuin kierrätysmetallin puhdistus ja sulatus, samoin kvartsin sulatus lasiksi vie sekin enemmän energiaa kuin kierrätyslasin sulatus. Toki käytetyllä tekniikallakin on tässä oma vaikutuksensa. Paperin ja kartongin valmistaminen kierrätysmateriaalista taas säästää hiilinieluja, eli metsää. Mädäntyvien jätejakeiden oikealla käsittelyllä saataisiin aikaan biokaasua, metaania, joka kelpaa sekä polttoaineeksi että kemian teollisuuden raaka-aineeksi, ja jäljelle jäävä massa kelpaisi silti kompostoitavaksi ja käytettäväksi maanparannukseen.
Miksi muovi siis olisi poikkeus?
Muovin valmistamiseen tarvitaan öljyä sekä raaka-aineena että energian lähteenä. Jokainen kierrätetty muovikilo säästää raakaöljyä, pienentää hiilijalanjälkeä ja vähentää ilmaan pääsevien raskasmetallien oksidien määrää. Silti muovi mieluummin poltetaan kuin käytetään uusioraaka-aineena. Polttoa yritetään viherpestä kertomalla, kuinka muovin korkea palamislämpötila takaa myös muiden jätteiden paremman palamisen. Tarinaa jatketaan usein sivulauseella hyvistä suodattimista, jotka erottavat savukaasuista raskasmetallit. Kertynyt tuhka viedään sitten pestäväksi Poriin ja pesuprosessista syntyvä suolainen vesi valutetaan Pohjanlahteen, vaikka suljettukin prosessi olisi mahdollinen.
Mahtuuhan mereen suolaa. Raskasmetalleineen kaikkineen.
Mielenkiintoisinta koko tarinassa on se, että monet raskasmetalleista ovat erittäin myrkyllisiä ja harvinaisia mutta tärkeitä esimerkiksi akkujen ja katalysaattorien raaka-aineita. Luulisi, että niiden talteenotto kiinnostaisi…
Olen joskus muistellut omaa lapsuuttani. Silloin ei puhuttu kierrätyksestä eikä kestävästä kehityksestä, mutta maaseudulla harvoin näki lasi-, metalli- paperi- tai kangasjätettä. Oli kiertäviä romukauppiaita, jotka ostivat isommat erät metallijätettä, oli lumppureita, jotka keräsivät lumppua, oli koululuokkia, nuorisoseuroja, erilaisia järjestöjä, jotka keräsivät metallia, paperia tai lasia ja rahoittivat toimintaansa sillä, ja oli osuuskauppoja, jotka ostivat pieniäkin eriä metallia, paperia ja lasia, ja maksoivat muutaman pennin kilolta. Tien penkoilta kerätyt pantittomat kalja- ja säilyketölkit, sanoma- ja aikakauslehdet ja pantiton lasi olivat minun ja veljenikin ensimmäisiä vanhemmista riippumattomia tulonlähteitä. Eikä osuuskauppakaan sitä välitystä hyväntekeväisyytenä tehnyt. Katteen se välistä otti. Kiloista kertyi tonneja ja penneistä satasia. ja kun lisäksi pientuojille annetut pennoset liki varmasti palasivat kauppaan salttisten, merkkarien ja muiden makeisten maksuina, pitäisi toiminnan näyttää järkevältä jopa Hankenin ekonomin mielestä.
Silti se hiipui. Vaikka Kuusakoski Groupinkin juuret ovat kiertävissä romun ja lumpun ostajissa.
Ensin loppui pientuojien palvelu, sitten ei enää haluttu maksaa isommistakaan eristä. Vielä 90-luvulla oma partiolippukuntani rahoitti toimintaansa keräämällä jätepaperia varastoon ja toimittamalla sitä 2 x vuodessa paperinkeräykseen erikoistuneelle yritykselle. Kun 2000-luvun alussa yritin tehdä sopimusta ison yrityksen jätepaperien myymisestä samalle taholle, sain pilkkanaurut ja luurin korvaani. Ja puhuttiin sentään huomattavasti suuremmista määristä laadukasta paperi- ja kartonkijätettä. Yrityksellekö pitäisi maksaa sen jätepaperista? Päin vastoin. Yrityksen pitää maksaa jätteidensä poiskuljetuksesta.
Kesäkuussa 2019 Porin seudulla 50 vuotta paperia kerännyt urheiluseura Koiviston Isku lopetti keräystoiminnan kannattamattomana. Urheiluseuran edustaja, jota haastattelin, piti yhtenä suurena syynä entisen rahanlähteen ehtymiseen jätealan suurten toimijoiden määräävää markkina-asemaa ja näiden harjoittamaa alueellista yhteistyötä. Hinnat romahtivat ja ostajat katosivat.
Jätelainsäädäntö loi monopolin, jossa kuntien ja muutaman suuren yrityksen konsortio määrää marssijärjestyksen!
Kunnat käyttävät viranomaisvaltaa ja valitsevat, kenelle asiakas sekajätteensä luovuttaa (no, ehkä valinnanvaraa on joissakin kunnissa), jäteyritys kuljettaa jätteet kunnan osoittamaan paikkaan, jossa ne pitäisi lain hengen mukaan lajitella, mutta kappas vaan, moni kuorma lähtee saman tien polttoon. Määrätyt jätejakeet asiakkaan tulisi viedä erityisiin keräyspisteisiin, joita ainakin osin ylläpidetään kuntien ekomaksuilla. Keräyspisteistä kunnan kanssa sopimuksen tehnyt jäteyritys noutaa ne ja myy edelleen kierrätykseen erikoistuneille, usein samaan konserniin kuuluville yrityksille, jotka erottavat kuormasta tuottavimman osan ja loppu menee polttoon.
Asiakkaalla, jätteen tuottajalla ei ole vaikutusvaltaa siihen, mitä hänen jätteelleen tapahtuu. Hän vain maksaa – veroina ja jätemaksuina. Rahat päätyvät koko ajan harvemmille mutta mahtavammille jäteyrityksille.
Kestävyydellä ei ole sijaa nykyisessä jätebisneksessä.
Vaikka yritysten jätteillä on periaatteessa eri tiekartta ja yrityksillä on suurempi vapaus kilpailuttaa toimijat, käytännössä, kuten edellä kerroin, moni yritys törmää ota tai jätä –tilanteeseen. Etenkin jos halutaan toimia todella kestävästi, saattaa vaihtoehtojen määrä olla pyöreä nolla.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman WWW&CE -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
