Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
(Translation in English below)
Viime viikon blogiteksti jäi kirjoittamatta ja julkaisematta, kun innostuin sukeltamaan syvälle digitaalisen käytettävyyden syövereihin. Syynä outoon innostuskohtaukseen olivat 23.9. voimaan astuneet uudet säädökset. Jaa juu, se vuosiluku jäi pois tuosta edeltä. Säädökset astuivat voimaan 23.9.2018, mutta suomalaisen tapaan direktiivin mahdollistama siirtymäaika käytettiin viimeiseen minuuttiin. Siitäkään huolimatta läheskään kaikkien valtion virastojen, laitosten ja julkisesti rahoitettujen toimijoiden kotisivut eivät täytä uusia vaatimuksia. Tämänkin blogin tulisi täyttää Euroopan unionin käytettävyysdirektiivin vaatimukset, ja Suomen omaa lainsäädäntöä tiukasti lukien (”yhdenvertainen saavutettavuus”) olla saatavilla vähintään suomeksi, ruotsiksi ja saameksi, mielellään myös ainakin suurimpien vähemmistökansallisuuksien kielillä.
Siis ainakin venäjäksi, somaliksi, arabiaksi, eestiksi…
Olisihan se hienoa, jos blogiamme pystyisivät lukemaan sokeat ja kuurosokeat, hahmotusvaikeuksista kärsivät, lukihäiriöiset ja kehitysvammaiset sekä kaikki eriasteisista koordinointihäiriöistä kärsivät, kukin omalla äidinkielellään. Tavoite on kuitenkin mahdoton toteuttaa. Osin resurssisyistä, mutta valitettavasti myös suurelta osin siksi, että blogin käyttämä tekninen alusta ei vielä tue kaikkia käytettävyyttä lisääviä tekniikoita. Siihen emme voi itse vaikuttaa.
Direktiivi on onneksi ottanut tämän huomioon. Jos palvelu on ulkopuolisen toimittajan tuottama, ei esteettömyysvaatimuksia tarvitse vielä noudattaa, kunhan on ryhtynyt toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Blogi joka on meidän tuottamamme mutta sijaitsee ulkopuolisen palveluntoimittajan alustalla, on kuitenkin osin harmaata aluetta.
Siis oiva tilaisuus käytettävyyskanteluille!
Mitä käytettävyydellä sitten tarkoitetaan? Perinteisesti käytettävyys on määritelty esineen tai laitteen helppokäyttöisyydeksi – siinä mielessä, että kuka tahansa pystyy käyttämään kyseistä esinettä tai laitetta fyysisistä tai henkisistä rajoitteistaan huolimatta. Soveltamisessa on toki käytetty maalaisjärkeä, esimerkiksi kirjalta ei ole vaadittu, että se olisi lukutaidottoman luettavissa, ja sokeille on ollut omat pistekirjoituksella painetut kirjansa. Digitaalisuus, tekoäly ja kehittyneet algoritmit tuovat kuvaan uudet mausteensa. Ruudulla näkyvä teksti voidaan tulkita pistekirjoitukseksi tai lukea ääneen, linkkien klikkaus ja muut komennot voidaan antaa puheella, ja kone tottelee – ainakin periaatteessa.
Kuka tahansa voi siis jatkossa käyttää tietokonetta.
Toinen mielenkiintoinen ulottuvuus digitaalisuudessa on käytettävyysvaatimuksen ulottaminen sähköisiin dokumentteihin. Normaalisti käytettävyys määritelmän mukaisesti mielletään toiminnallisuuteen kuuluvaksi. Verkkosivustojen ja niillä tarjottavien palvelujen osalta siis siihen, miten helppo sivuilla on suunnistaa, löytää etsimänsä ja hoitaa asiansa, vaikka ei oikein näe, pieneen linkkiin on hankala osua tai mieli ei oikein ymmärrä hallinnon vaikeita termejä. Mutta kun käytettävyyden kaikki vaatimukset ulotetaan kaikkeen viranomaisten ja julkisten laitosten palvelimien syövereistä löytyvään sähköisessä muodossa olevaan aineistoon, ollaan uusien haasteiden edessä. Kuka muuntaa kaiken sen bittimassan tarvittavaan muotoon? Haetaanko – korkeakoulumaailmaa esimerkkinä käyttäen – kaikki vanhojen opinnäytetöiden tekijätkin esille, ja uhkailemalla, kiristämällä tai lahjomalla saadaan heidät käymään läpi omat tekstinsä, lisäämään tarvittavat alt-tekstit ja muuntamaan oikeaan pdf-muotoon?
Älä unta näe.
Ja entä sitten ne nyt opinnäytetyötään tekevät, jotka eivät vielä ole kuulleetkaan käytettävyydestä ja uusista vaatimuksista? On toki hyvä, että jokainen joutuu jatkossa pohtimaan käytettävyyttä, mutta kääntöpuolena on riski siitä, että meille syntyy ikäluokka, joka ei enää halua koskaan kuullakaan termiä saavutettavuus.
Koska vaatimuksesta ei ole tiedotettu tarpeeksi.
Tiedottamisesta en kuitenkaan aikonut puhua vaan digitaalisen muutoksen ja lainsäädännön epäsuhtaisesta suhteesta. Olen taipuvainen uskomaan, että syntynyt tilanne on pitkälti syytä kolmen tahon kohtaamattomuudesta. Lainsäädännön asiantuntijoiden, teknisten asiantuntijoiden ja esteettömyyttä kaipaavien tahojen. Digitaalinen kehitys on mennyt niin nopeasti eteenpäin, että lainsäätäjä on väistämättä kaksi askelta perässä, eikä omasta pykäläviidakostaan käsin pysty hahmottamaan, mihin kaikkeen tiettyyn muotoon kirjoitettu pykälä saattaa vaikuttaa. Yksi esimerkki tästä on ollut juridinen dilemma jo pitkään: Jokaisessa järjestäytyneessä yhteiskunnassa on lista materiaaleista, joita ei saa pitää hallussaan missään muodossa. Demokraattisissa maissa lista on yleensä lyhyt, ei-demokraattisissa maissa huomattavasti pidempi. Painotuotteiden aikana kukaan ei oikeastaan voinut vahingossa tai tietämättään olla kielletyn materiaalin hallussapitäjä. Digitaalisena aikana esimerkiksi liittyminen tiettyihin tiedostonjakopalveluihin tuo mukanaan riskin, että myös sinun koneellesi tallennetaan ja sieltä jaetaan kiellettyä aineistoa, esimerkiksi uutuuselokuvia, tietämättäsi ja luvattasi. Tällaista tilannetta lainsäätäjät eivät ole kuitenkaan vielä juurikaan ottaneet huomioon.
Kannattaa siis kavahtaa öistä ovikellon soittoa.
Esteettömyyslainsäädännössä lainsäätäjät ovat pyrkineet esteettömyysaktivisteja kuunneltuaan ulottamaan digitaalisuuden esteettömyyden kaikkeen mahdolliseen, miettimättä tai kenties ymmärtämättä sitä, miten laajoja vaikutuksia vaatimuksilla saattaa tekniikan kehittyessä olla, ja miten nämä laajat vaikutukset ja pelko niiden tuomista kustannuksista saattaa jopa estää teknologian kehittymistä, kehittyneen teknologian käyttöönottoa ja esteettömyysajattelun etenemistä niille alueille, joilla sille olisi tarvetta, ja joilla digitaalisuus todella edesauttaisi esteettömän yhteiskunnan kehittymistä.
Vaan kukapa on kukkulan kunkku?
Toinen mielenkiintoinen pointti esteettömyyslainsäädännössä on sen vaatimusten täyttymisen arviointiin liittyvä vääristymä. Jokainen erityisryhmä arvioi esteettömyyttä omista näkökulmistaan ja tuntemiensa ongelmien kannalta. Niinpä näkövammaisille ovat tärkeitä visuaalisuuteen ja kohteiden erottumiseen sekä lukuohjelman käyttöön liittyvät seikat, kuten se, että teksti on tekstinä, kuvissa on selittävä alt-teksti ja klikattavat ikonit, linkit, tekstikentät ja muut aktiivisuutta vaativat yksityiskohdat ovat selvästi erottuvia. Parkinsonin tautia sairastavilla ja muille koordinaatiohäiriöitä omaaville taas on tärkeätä, että sivuston käyttö ei vaadi suurta tarkkuutta ja esimerkiksi tuplaklikkauksia. Kehitysvammaiset arvostavat selkokieltä ja ruotsinkieliset omankielisiään palveluita, ja saamenkielisille ei ehkä ole aivan sama, tuleeko tekstitys inarinsaameksi vai kolttasaameksi. Julkisten palvelujen esteettömyyden arviointiin tulisikin koota ryhmä, jossa on mahdollisimman laaja edustus eri erityisryhmistä.
Pelkkä yhden erityisryhmän edustajien suorittama arviointi ei ole riittävä, vaikka siinä otettaisiinkin huomioon myös muiden tarpeita.
Digital usability
I was excited to dive deep into the depths of digital usability. The reason for the strange scene of enthusiasm was new legislation that has entered into force in 23.9. Oh yeah, the year was left out of the date mentioned above. The regulations entered into force on 23 September 2018, but, as it is common in Finland, the transitional period allowed by the directive was used till the last minute. Nevertheless, the websites of almost all government agencies, institutions and publicly funded actors do not meet the new requirements. This blog should also meet the requirements of the European Union’s Accessibility Directive, and strictly speaking, according to Finland’s own legislation (“equal accessibility”), the blog should be available at least in Finnish, Swedish and Sámi, preferably also in at least the languages of the largest minority nationalities.
This means: at least in Russian, Somali, Arabian, Estonian…
It would be great, if our blog could be read by the blind and deafblind, the visually impaired, the dyslexic and the mentally retarded, as well as everyone with varying degrees of problems with coordination, each in their own native language, wouldn’t it. However, this goal is impossible to achieve. Partly for resource reasons, but unfortunately also because the technical platform used by the blog does not yet support all usability-enhancing technologies. We cannot influence it by ourselves.
Fortunately, the directive has taken this into account. If the service is provided by an external supplier, the accessibility requirements do not yet have to be met, as long as steps have been taken to remedy the situation. However, a blog that is produced by us but is located on the platform of an external service provider is partly a gray area.
What a great opportunity for usability complaints!
So what does usability mean? Traditionally, usability has been defined as the ease of use of an object or device – in the sense that anyone can use that object or device despite of physical or mental limitations. Of course, common sense has been used in the practice, for example, the book has not been required to be compatible for illiterate, and the blind have had their own books printed in Braille. Digitalization, artificial intelligence and advanced algorithms bring new nuances to the picture. The text on the screen can be interpreted as braille or read aloud, clicking on links and other commands can be given by speech, and the machine obeys – at least in principle.
Thus, anyone can use a computer in the future.
Another interesting dimension in digitalization is the extension of the usability requirements to electronic documents. Normally, usability is by definition considered to be a part of functionality. Thus, when it comes to websites and the services they provide, how easy it is to navigate, find what you are looking for, and to take care of things, even if you don’t see it properly, it’s hard to hit a small link or your mind doesn’t understand difficult administrative terms. But, when all the requirements for usability are extended to all material in electronic form found on the servers of public authorities and public institutions, new challenges lie ahead. Who converts all that bit mass to the required format? Are all authors of old theses brought to the fore, using the university world as an example, and threatened, blackmailed or bribed to make them go through their own texts, add the necessary alt texts and convert them to the correct pdf format?
In your dreams!
And what about those, now doing their thesis, who have not yet heard of usability and new requirements? It is good, of course, that everyone will have to consider usability in the future, but the downside is the risk that we will have an age group who will never want to hear the term accessibility again.
Because they have not had enough information about the claim in time.
However, I did not intend to talk about information, but about the disproportionate relationship between digital change and legislation. I am inclined to believe that the situation is largely to be born three parties mismatches. Legislative experts, technical experts and those who need accessibility. Digital development has moved on so fast that the legislator is inevitably two steps behind, and it is not possible to see from one’s own jungle of the regulations, what all the clause written in a certain form might affect. One example of this has been a legal dilemma for a long time: Every organized society has a list of materials that must not be held in any form. In democracies, the list is usually short, in non-democracies much longer. During printed documents, no one could by accident or unknowingly be the possessor of the prohibited material. In the digital age, for example, joining certain file-sharing services carries the risk that the denied material, such as new movies, will also be stored and distributed on your computer without your knowledge and permission. However, in common, such a situation has not yet been taken into account by the legislators.
Thus, be aware, if the doorbell rings at night!
In accessibility legislation, legislators have sought, after listening to accessibility activists, to extend digital accessibility to everything possible, without thinking or perhaps understanding how far-reaching requirements may have as technology evolves, and how these widespread effects and fears of areas where it is needed and where digitalization would really contribute to the development of a barrier-free society.
Whose needs are the most important?
Another interesting point in accessibility legislation is the distortion in the assessment of compliance with its requirements. Each task force evaluates accessibility from its own perspectives and the problems they are familiar with. Thus, for the visually impaired, aspects related to visualization and object differentiation, as well as the use of the reader, such as the fact that the text is text, explanatory alt text in images, and clickable icons, links, text fields, and other activity-requiring details are clearly distinguishable. For people with Parkinson’s disease and others with coordination problems, it is important that the use of the site does not require high accuracy and, for example, double-clicks. People with intellectual disabilities value plain language and Swedish-speakers services in their own language, and it may not be quite the same for Sámi-speaking whether subtitling becomes Inari Sámi or Skolt Sámi. A group with the widest possible representation of the various special groups should therefore be set up to assess the accessibility of public services.
An assessment by one special group alone is not enough, even if it takes into account the needs of others.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman KAforHR -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
