Kuka saa yrittää?

Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja

Kysymys, joka nousi esille lukiessani parin viikon takaista Satakunnan Kansaa, tuntuu epärelevantilta nykyajan Suomessa, tai ylipäänsä Euroopan Unionissa, jossa vallitsee elinkeinovapaus. Kenellä tahansa on lupa aloittaa yritystoiminta lähes millä tahansa alalla tekemällä aloitusilmoitus viranomaisille. Ainoastaan joillakin aloilla vaaditaan erillisiä lupia toiminnan harjoittamiseen ja joillakin toisilla aloilla asetetaan yrittäjälle ja joskus myös työntekijöille erillisiä alaan liittyviä pätevyysvaatimuksia. Alakohtaisesti tietyt rajoitukset ovat perusteltavissa. Lisäksi luonnollinen henkilö, jonka asuinpaikka on Euroopan talousalueen ulkopuolella, ja ulkomainen yhteisö ja säätiö, jolla on kotipaikka Euroopan talousalueen ulkopuolella, joutuvat hakemaan Patentti- ja rekisterihallitukselta (PRH) luvan harjoittaa elinkeinotoimintaa.

Öljylamppu palaa pöydällä auringonlaskun hämärässä.
Viimeisintä huutoa silloin joskus… Kuva by keithwoodford from Pixabay.

Joskus muinoin, silloin, kun isoisän isoisä lampun osti, yrittäjäksi aikovan piti – kaikkein pienintä käsityöläistoimintaa lukuun ottamatta – hakea lupa yrityksen perustamiseen lääninhallitukselta, kuvernööriltä, senaatilta, kenraalikuvernööriltä tai suoraan tsaarilta, vuosikymmenestä, kokoluokasta ja toimialasta riippuen. Yrittäminen ja yritystoiminta nähtiin ehkä niin tärkeäksi, että hallitsijan oli syytä olla tietoinen siitä, mitä yrityksille maassa kuuluu.

Tai sitten haluttiin vain kontrolloida kaikkea. Merkantilismin kaikujakin oli vielä ilmassa.

Sitä ennen, Ruotsin vallan aikana, tärkeimmät luvat haettiin Ruotsi-Suomen kuninkaalta, joka nykyisiä ministeriöitä vastaavien kollegioiden kautta valvoi muiden muassa kaivosteollisuutta ja rautaruukkeja (Vuorikollegio, ruotsiksi Bergskollegium, toimi Suomessa vuodesta 1630 vuoteen 1809, Ruotsissa vuoteen 1857). Myös ulkomaankauppaa säänneltiin tarkoin.  Ainoastaan tapulikaupungeilla oli oikeus harjoittaa ulkomaankauppaa. Muiden kaupunkien tuotteiden tie ulkomaille kulki tapulikaupunkien kautta. Toisinaan myös ylellisyystuotteiden kauppaa ja jopa käyttöä säänneltiin tarkasti. Syynä tähän oli huoli vaihtotaseesta, joka aika ajoin oli huimasti negatiivinen kruunun käymien sotien ja niiden rahoittamiseksi otettujen velkojen vuoksi.

Mansikalla koristettu suklaakakku teevadilla, lusikka vieressä.
Vaikka terveellisyydestä ei tiedettäisi mitään, pienet ilot ovat aina olleet lainsäätäjän silmätikkuna. Kuva by Pexels from Pixabay.

Kansalaisille rajoitukset ja kiellot perusteltiin siveyden ja säädyllisyyden ylläpidolla.

Elettiin yksinvaltiuden ja merkantilismin aikaa. Talouspolitiikan tavoitteena oli ylijäämäisen kauppataseen saavuttaminen ja ylläpitäminen. Viennin oli oltava tuontia suurempi. Tähän pyrittiin monopoleilla, tulleilla ja erilaisilla kauppakielloilla. Kilpailu koettiin erityisen haitalliseksi resurssien tuhlaamiseksi. Teollisuutta pyrittiin edistämään voimakkaasti, jotta tuontia korvattaisiin kotimaisella tuotannolla. Vallalla oli käsitys, jonka mukaan maailman varallisuuden, ja ennen kaikkea jalometallivarantojen (etupäässä kullan ja hopean, tinan ja kuparin) määrä on vakio. Tämän vuoksi jokainen itseään kunnioittava valtio pyrki hankkimaan itselleen mahdollisimman suuren osuuden näistä varannoista.

Omalla tavallaan yritystoimintaa ja yrittämistä valvoi, kontrolloi ja sääteli myös kiltalaitos, joka perustui siihen, että eri ammattikillat säätelivät käsityöläisten, ja joissakin maissa myös kauppiaiden, määrää ja valvoivat ammattitaitoa oppipoika-kisälli-mestarijärjestelmällä. Ensin piti palvella oppipoikana tietty määrä, sitten saattoi tutkinnon kautta päästä kisälliksi, ja siitä edelleen, jos oli onni myötä ja suhteet mestarien hallitsemaan kiltaneuvostoon kunnossa, mestariksi. Yleensä tämä edellytti jonkun saman alan mestarin siirtymistä taivaallisille työmaille, sillä ajan hengen mukaisesti kilpailua ei katsottu hyvällä.

Eikä kilpailu- ja kuluttajavirastoa tunnettu.

Joukko jossain anglo-amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvassa maassa valmistuneita ryhmäkuvassa hattuineen ja kaapuineen.
Myös monien maiden koulujen ja yliopistojen valmistumisperinteet, hatut ja kaavut, juontavat juurensa kiltoihin ja ammattikuntiin. Kuva by StockSnap from Pixabay.

Minään maailman aikana elinkeinoluvan myöntämistä ei ole pidetty yksityisen kansalaisen tai yksityisten kansalaisten muodostaman organisaation oikeutena. Myöntämiseen liittyy aina juridinen virallinen status, mikä tarkoittaa sitä, että luvan, silloin kun se tarvitaan, myöntää laissa säädetty viranomainen. Virkavastuulla.

Siksi Suomessa tuntuu omituiselta ajatella, että joku yksityinen taho tulisi sanelemaan, kenen sallittaisiin toimia yrittäjänä ja elinkeinonharjoittajana, ja kenen ei, tai alkaisi esimerkiksi mahdollisesti keräämään maksuja, jotka eivät perustu lakeihin eivätkä asetuksiin. Jossain muualla, vähemmän vakaissa yhteiskunnissa ja olosuhteissa sellaista esiintyy. Jopa siinä määrin, että sen katsotaan kuuluvan maan tapoihin, samoin kuin lahjonnan ja muun vallan väärinkäyttöön tähtäävän toiminnan, korruption.

Vaatekaupan myyntihylly
Vapaa oikeus yrittää ja harjoittaa elinkeinoa on kaikkien etu. Kuva by Alterio Felines from Pixabay.

Olisi ikävää ja suomalaiselle talouselämälle ja yritystoiminnalle äärimmäisen haitallista, jos sellaisia tapoja pääsisi pesiytymään meille. Riippumatta siitä, kohdistuisiko painostus vain rajattuun joukkoon yrittäjiä tai olisivatko kaikki yritykset potentiaalisia uhreja, moista ei saa puolustella millään, eikä ainakaan kulttuurisilla eroilla, sillä se ei kuulu länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion kulttuuriin.

Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Interreg BSR -ohjelman rahoittaman Inbets+ -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.

kuvassa ovat hankkeisiin osallistuvien tahojen logot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *