Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta, mesimarja paistaa ja tuomi tuoksuu ja kirkas on taivahan silta. Laulu oli kansakoulun laulukirjojen vakiosisältöä, ja jokainen 60-luvulla koulunsa aloittanut lienee hoilannut tuota laulua keväisin huomaamatta siinä mitään erikoista. Eikä siinä silloin ollutkaan mitään kummallista.
Lapsilla laulatettiin aikuisten mielestä lapsille sopivia lauluja.
Mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan ajoitusta. Nuo tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset ovat tänäkin juhannuksena ruskeita, ja jos ne jotakin tekevät, lähinnä lemuavat. Niiden loiston ja tuoksun aika meni jo, pari, jopa kolmekin viikkoa ennen juhannusta. Samoin juhannusruusut, jotka ennen ajoittivat tuoksuvan huumansa juhannukseksi, ovat juhannusviikolla jo kukintansa loppuvaiheessa. Näin ainakin eteläisessä Suomessa.
Kevät on pikkuhiljaa hivuttautunut yhä aikaisemmaksi, ja samalla lämmennyt merkittävästi. Kukat ja muut kasvit, jotka ennen kukkivat pitkälle heinäkuuhun, aloittavat ja lopettavat kukintansa yhä aikaisemmin. Siltä ainakin tuntuu.
Ja tilastotkin näyttävät tuon vahvistavan: Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan etenkin 2000-luvulla vuotuinen toukokuun keskilämpötila Porissa on ollut enimmäkseen pitkäaikaisten keskiarvojen yläpuolella. Menneen sadan kahdenkymmenen vuoden tilasto kahdelta paikkakunnalta, joiden mittaushistoria on kyllin pitkä, eli Helsingistä ja Sodankylästä, näyttää kehityksen vielä selkeämmin.
Kevään keskilämpötila on vuodesta 1900 noussut reilulla kahdella asteella, vaikka vuosien välillä on huomattaviakin eroja. Vaikka juhannuskaan ei ole enää historiallisella paikallaan kuin keskimäärin kerran vuosikymmenessä, se on kuitenkin viikon tarkkuudella pysynyt laulun tarkoittamalla paikalla.
Kukinta on siis aikaistunut.
Ottamatta kantaa siihen, onko kysymyksessä ihmisen toiminnan aikaansaama kasvihuoneilmiö vai maapallon ilmastolle normaali pitkän aikavälin vaihtelu, on selvää, että ilmastomme on lämminnyt ja lämpeneminen jatkuu. Muutoksen myötä myös sää on muuttunut arvaamattomammaksi, ja erilaiset ääri-ilmiöt yleistyvät. Viimeksi mainitusta hyvä esimerkki on menneen viikon Vieno-kesämyrsky, joka rajuudessaan oli kaukana nimensä kainoudesta. Onhan näitä toki ollut ennenkin. 1980-luvulla koettiin Manta-myrsky, joka kaatoi metsiä pitkin keskistä Suomea. Tuon ilmiön nimi jäi elämään, kun Ikaalisten kylpylässä kuntoutuneet sotaveteraanit nimesivät vanhan kylpylän kuuluisat naistentanssit myrskyn mukaan.
Nimi oli huhujen mukaan varsin osuva.
Paitsi myrskyjä ja tulvia aiheuttavia rankkasateita, ilmaston lämpeneminen haastaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen toimintoja, kuten esimerkiksi rakentamista, myös muilla tavoilla. Tähän saakka meillä ovat talvet olleet pitkiä ja kylmiä, ja kesät lyhyitä, mutta vähälumisia. Suunnittelun pääpaino on ollut lämmityksessä ja lämpimänä pysymisessä. Nyt ollaan tilanteessa, jossa pitää varautua sekä kolmenkymmenen asteen pakkasiin että samoja lukemia näyttävään pitkäkestoiseen helteeseen, aikaisempaa kovempiin myrskytuuliin ja koviin sateisiin. Kun samaan aikaan viranomainen on EU-direktiivien myötä pannut entistä enemmän painoa rakennusten energiatehokkuuteen, hiilijalanjälkeen ja kestävän kehityksen teemoihin, tilanne on erittäin mielenkiintoinen: Ensi silmäyksellä nämä vaatimukset tukevat toisiaan, ainakin teoriassa, mutta miten on käytännön laita?
Vaatimusten – etenkin osin vastakkaisten – tasapainottaminen on yleensä osoittautunut hankalaksi tehtäväksi, joten todennäköistä on, että uudessakin tilanteessa jokin näkökulma ylikorostuu.
Samanlainen ristiriita on luonnon monimuotoisuutta uhkaavan pölyttäjäkadon vastaisessa taistelussa. Maatalouden tulisi tuottaa ruokaa tehokkaasti ja edullisesti. Tämä on toteutettu hyönteis- ja rikkaruohomyrkyillä ja yksipuolisilla viljelysuunnitelmilla. Pölyttävät hyönteiset, kuten mehiläiset, ovat tämän seurauksena vähentyneet huomattavasti. Ilman näitä pikku työläisiä moni viljelykasvikaan ei anna satoa. Vastauksena olisi pientareiden rauhoittaminen ja myrkkyjen käytön vähentäminen sekä kukkaniittyjen palauttaminen osaksi maisemaa. Tämä taas vaatisi muutoksia sekä kansallisiin että Euroopan unionin tason maataloustukiin.
Monet kaupungit ja kunnat edellyttävät puutarhojen, pihojen, puistojen ja julkisten viheralueiden olevan siistejä ja huoliteltuja nurmikenttiä. Jos asukas jättää pihansa ja puutarhansa hoitamatta, antaa voikukkien ja muiden luonnonkukkien kasvaa ja kukkia, ja perustaa samalla turva-alueita hyönteisille ja siileille, muiden muassa, seurauksena saattaa olla naapurisovun menetys, ympäristölautakunnan siistimiskehotus, uhkasakko ja jopa teettäminen omistajan kustannuksella. Jos asukas taas tekee yleisesti soveliaalla tavalla ja hoitaa nurmikkoaan kuten englantilainen tuhatvuotista viheriötään, hän on suuressa määrin syypää (kaupunki)luonnon yksipuolistumiseen.
Eikä mikään siitäkään huolimatta, tai ehkä juuri sen tähden, takaa, että juuri sillä paikalla kasvaisi tuhannen vuoden kuluttua mikään.
Kun olin lapsi, tienpientareilta saattoi juhannuspöytään poimia lupiinien lisäksi vaikka mitä: kieloja, kelloja, päivänkakkaroita, ruiskukkaa, puutarhoissa kukkivat syreenit ja juhannusruusut ja niittyjen kukkaloiston saattoivat kasvupaikasta riippuen kruunata kullerot, ohdakkeet, erilaiset tähtimöt, tädykkeet, kärsämöt tai kuismat. Lajikkeita oli paljon. Tuoksujen lisäksi ilman täytti kukissa vierailevien mehiläisten ja muiden hyönteisten pörinä. Nyt kukkivaa niittyä on vaikea löytää, ja tienvarsilta katoavat ensi vuonna viimeiset lupiinitkin.
Pian hiljenevät metsät. Ensin loppuu hyönteisten surina, sitten lintujen laulu.
Nauttikaamme siis tästä juhannuksesta, käen kukunnasta ja satakielen liverryksestä ja tehkäämme jotain, jotta voimme tulevinakin juhannuksina nukahtaa yölaulajien konserttiin.
Hyvää juhannusta! Ja hyvää kesää!
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman WWW&CE -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
