English version: Click the link
Joskus voi olla sellaisia loman alkuja, että toivoisi voivansa jättää aivot narikkaan. Tämän kesän loman aloitus taisi ainakin minulla kuulua niihin.
Törmäsin kahtena päivänä peräkkäin samaan ilmiöön: Ammattilaiset, joiden ainakin luulisi ammattinsa puolesta olevan huolissaan sananvapaudesta ja pyrkiä tukemaan sitä kaikin keinoin, pyrkivätkin itse rajoittamaan sitä ja kontrolloimaan, mitä toiset, jopa täysin ulkopuoliset, heidän organisaatioistaan kirjoittavat tai muulla tavoin viestivät. Mielenkiintoisinta asiassa oli se, että toisessa tapauksessa kyseessä oli henkilö, jonka jo taustansa vuoksi luulisi olevan intohimoinen sanavapauden, lehdistön vapauden ja tutkijan ilmaisunvapauden puolustaja sekä ennakkosensuurin vastustaja. Lisäksi alan olennaiseen ammattitaitoon luulisi kuuluvan ymmärrys siitä, että sosiaalisen median aikakaudella yritys kontrolloida julkisuutta saattaa nopeasti kääntyä itseään vastaan.
Molemmissa tapauksissa annoin periksi. Viisaampi taipuu.
Jäin kuitenkin miettimään, mitä olisin tehnyt, jos kyse olisi ollut hankkeen kannalta merkittävistä asioista tai löydöksistä, joiden julkistaminen olisi ollut yleisen edun mukaista. Olisinko taipunut pyyntöön unohtaa asia? Ja jos en, olisiko työnantajani seisonut takanani puolustaen tutkijan ja julkaisijan vapauttani?
Päätoimittaja Tapio Vallin kirjoitti Sanomalehtimiesliiton blogissa 3/2021 Ilmajoki-lehden entisen päätoimittajan innoittamana oikean toimittajan ja journalistin halusta ja palosta tehdä hyvää journalismia, olla rehellinen ja lahjomaton, taloudellisesta ja poliittisesta painostuksesta välittämättä. Jotta lehdistö voisi toimia yhteiskunnan omanatuntona, jokaisen toimittajan on oltava vapaa, paitsi ennakkoluuloista ja asenteista, myös kaikesta ulkopuolisesta painostuksesta. Tätä vapautta on viime aikoina kavennettu kaikkialla sekä lainsäädännöllisin että ulkoparlamentaarisin keinoin.
Keskustelu toimittajan vastuusta, oikeudesta ja velvollisuudesta olla rohkea ja riippumaton on jatkunut koko tämän kesän. Pääsiassa kohu on vellonut kansallisen yleisradioyhtiömme harjoittaman monimuotoisuuspolitiikan ympärillä. Ainakin minua on alkanut mietityttää, miten voimme enää luottaa YLEn tuottamaan tietoon, jos toimittajia painostetaan jutussa kuin jutussa korostamaan joidenkin sateenkaariaktivistien tärkeinä pitämiä asioita. Kaupallisten viestimien kohdalla kysymys esimerkiksi mainostajien vaikutuksesta toimituksellisen aineiston sisältöön ja painotuksiin taitaa vielä muhia.
Jotta voimme luottaa tutkimustuloksiin ja niistä kertoviin julkaisuihin, tutkijankin tulisi olla, paitsi ennakkoluuloton ja rehellinen, myös vapaa kaikesta ulkopuolisesta painostuksesta. Tästä on puhuttu paljon vähemmän, vaikka viime aikoina onkin nähty uutisia tutkijoiden maalittamisesta ja mustamaalaamisesta sosiaalisen median keinoin. Tutkijat toimivat hyvin usein hankerahoituksen ja apurahojen turvin, ja ovat sen vuoksi toimittajia herkempiä taloudellisen vaikuttamisen keinoille. Vaikka tutkija itse ei välittäisi uhkauksista, hänen työnantajansa, yliopisto tai ammattikorkeakoulu, kuuntelee yleensä herkällä korvalla rahoittajia ja niin sanottua yleistä mielipidettä.
Mitä pienempi kaupunki ja mitä pienempi laitos, sitä herkempi voi tuo korva olla.
Jokaisella meistä on etunimikaimoja. Joskus törmää myös täysnimikaimoihin, eli henkilöihin, joilla on sama etu- ja sukunimi. Itselläni niitä on monta. Joukosta löytyvät muiden muassa arvostettu professori, headhunter, ensiviulun soittaja ja matematiikan opettaja. Tämä on aiheuttanut erikoisia kommelluksia. Yleisradion toimittaja on saattanut soittaa ja haluta haastatella professoria, joku hakuprosessiin pettynyt on halunnut kuulla, miksi hänen prosessinsa tyssäsi… Vaikka kiusaus esiintyä tavoiteltuna henkilönä onkin suuri, olen vielä onnistunut vastustamaan sitä. Valitettavasti täyskaimojen joukossa saattaa olla myös ihmisiä, joilla on ongelmia. Heillä voi olla maksuvaikeuksia, he voivat olla poliittisesti aktiivisia mutta mielipiteiltään kiisteltyjä tai muuten vain toimia niin, että nimi voi olla jollekin yhteistyön este.
Jos joku nimi herättää antipatiaa, eikä tunne henkilöä, kannattaakin aina tarkistaa, ettei vahingossa torju väärää saman nimistä asiakasta, toimittajaa, tutkijaa… Itse olen jo oppinut, että asioidessani Satakunnassa uusissa liikkeissä pelkällä nimellä, muistan aina kertoa, etten ole syntyjäni satakuntalainen. Siltä varalta, että sitä ei muuten huomaa…
Kesän viestintää ovat sävyttäneet uutiset rippikoululeirien epäillyistä asiattomuuksista, onnettomuuksien ja rikosten uhrien kuvaamisesta ja kuvien lataamisesta sosiaaliseen mediaan sekä erilaisista aiheettomista syytöksistä. Tässä onkin joutunut toteamaan, että hyvät tavat tuntuvat kokonaan unohtuneen kovin monilta. Kaiken ikäisiltä ja kaikilta sukupuolilta.
Hyvien tapojen perusajatus on: Asetu toisen osapuolen asemaan ja mieti, miltä sinusta tuntuisi, jos toinen tekisi sinulle näin.
Kyse on siitä, että pyrimme huomioimaan toiset niin kuin toivomme itsemme huomioitavan. Pyrimme esimerkiksi välttämään loukkaamasta toista, jotta emme pahoittaisi tämän mieltä, mutta jos joku vahingossa, ymmärtämättä ja tarkoittamatta niin tekee, pyrimme toimimaan niin, että emme nolaisi toista ja aiheuttaisi tälle kohtuuttomia seurauksia. Tunnemme oman arvomme mutta annamme arvon myös toisille, sillä arvoton on armoton.
Ja armottomassa maailmassa tuskin kukaan haluaisi elää.
Sosiaalisten medioiden mukanaan tuoma kasvottomuus lienee kuitenkin tekijä, joka, jos ei suorastaan aiheuta, niin ainakin tukee armottoman ja muita ihmisiä huomioimattoman käyttäytymisen leviämistä ja lisääntymistä. Poliisit ja pelastusviranomaiset ovat jo vuosia varoittaneet ihmisiä kuvaamasta tai ainakin levittämästä kuvia onnettomuuksien ja rikosten uhreista ja pelastustoimista. Siitä huolimatta likimain jokaisen iltapäivälehtien rikos- ja onnettomuusuutisen lopussa on kysymys ”Tiedätkö jotain tästä”. Ja lähetetyistä kuvista jopa maksetaan. Sosiaaliseen mediaan kuvia postannut saattaa puolestaan saada sitä enemmän ”kunniaa”, mitä enemmän verta, luunkappaleita ja kärsimystä kuvista näkyy.
Pahimmillaan toiminta on sananmukaisesti raadollista.
Sekä lain että inhimillisen moraalin perussääntöjen mukaan meillä on velvollisuus auttaa uhria, ei lisätä ihmisten ja omaisten kärsimystä. Kasvatuksessa ja opetuksessa lienee jo parin sukupolven ajan mennyt jotain pahasti pieleen, jos tätä ei muisteta. Vai onko kysymys paluusta takaisin ihmisyyden todellisiin kasvoihin? Mestaukset, teloitukset, teilaukset ja roviot olivat vielä 1600-luvulla suurta kansanhuvia. Vasta valistusajan filosofit nostivat ihmisen arvon esille ja heidän ajatustensa leviäminen mahdollisti kunnollisen koulutuksen tulon jokaisen ulottuville, tieteen ja teknologian kehittymisen, taikauskon ja uskonnollisten päähänpinttymien syrjäyttämisen, ja sitä kautta sen hyvinvoinnin, joka meillä on nyt. Haluammeko heittää kaiken romukoppaan ja antaa periksi alhaisimmille haluillemme – kaipaammeko vain verta ja sirkushuveja?
Toivottavasti emme.
Antakoon alkava lukuvuosi meille mahdollisuuden sivistää ja arvostaa itseämme ja muita.
English version
2024-Brain activity – on vacation?
Sometimes the beginning of a vacation can be such that you wish you could leave your brain alone. The start of this summer’s vacation seems to be one of them, at least for me.
I came across the same phenomenon two days in a row: Professionals who, considering their profession, would think they are concerned about freedom of speech and try to support it by all means, actually try to limit it and control what others, even completely outsiders, write about their organizations or communicate in other ways. The most interesting thing about the matter was that in the second case it was a person who, due to his background, should be a passionate defender of freedom of speech, freedom of the press and researcher’s freedom of expression, as well as an opponent of prior censorship. In addition, the essential knowledge of the communication branch should include the understanding that in the era of social media, an attempt to control the public may quickly backfire.
In both cases I gave up. Wiser bends.
However, I was left wondering what I would have done if it had been about matters significant to the project or findings, the publication of which would have been in the public interest. Would I have yielded to the request to forget the matter? And if I didn’t, would my employer have stood behind me, defending my freedom as a researcher and publisher?
Editor-in-chief Tapio Vallin wrote in the Sanomalehtimiesliito blog 3/2021, inspired by the former editor-in-chief of Ilmajoki newspaper, by the desire and fire of a true editor and journalist to do good journalism, to be honest and incorruptible, regardless of economic and political pressure. In order for the press to be able to act as the conscience of society, every journalist must be free, not only from prejudices and attitudes, but also from all external pressure. Recently, this freedom has been narrowed everywhere by both legislative and extra-parliamentary means.
The discussion about the journalist’s responsibility, right and duty to be brave and independent has continued throughout this summer. Mainly, the uproar has been around the diversity policy pursued by our national broadcasting company. At least I’ve started to wonder how we can trust the information produced by the Finnish Broadcasting Company anymore, if journalists are pressured in story after story to highlight issues and nuances that some rainbow activists consider important. In the case of commercial media, the question of, for example, the influence of advertisers on the content and emphasis of editorial material seems to be still incubating.
In order for us to be able to trust the research results and the publications reporting these results, the researcher should not only be open-minded and honest, but also free from all external pressure. Much less has been said about this, although recently there have been news about scientists being smeared by using social media. Researchers very often operate with the support of project funding and grants and are therefore more sensitive than journalists to methods of financial influence. Even if the researcher himself does not care about threats, his employer, the university or the university of applied sciences, usually listens with a sensitive ear to funders and so-called public opinion.
The smaller the city and the smaller the institution, the more sensitive that ear can be.
Each of us have first name namesakes. Sometimes you also come across full-name namesakes, i.e. people with the same first and last name. I have many of them myself. The group includes, among others, a respected professor, a headhunter, a first violin player and a math teacher. This has caused funny complications. Reporter of the Finnish Broadcasting Company has phoned to interview the professor, someone disappointed in the application process wanted to hear why his application had been rejected… Even though the temptation to play a targeted person is great, I have still managed to resist it. Unfortunately, among full namesakes there may also be people who have problems. They may have payment difficulties, they may be politically active but controversial in their opinions, or otherwise just act in such a way that the name may be an obstacle to cooperation for someone.
If a name arouses antipathy, and you don’t know the person, it’s always worth checking that you don’t accidentally reject a customer, journalist, researcher with the same name… I, by myself, have already learned that when I do business in new businesses in Satakunta with just a name, I always remember to tell them that I’m not from Satakunta by birth. Just in case they don’t find it out otherwise…
This summer’s communication has been tinged with news about suspected improprieties at religious school camps, photographing and uploading pictures of victims of accidents and crimes to social media, and various groundless accusations. Here, I have had to state that good manners seem to have been completely forgotten by very many people. From all ages and all genders.
The basic idea of good manners is: Put yourself in the position of the other party and imagine how you would feel if the other person did this to you.
It’s about trying to treat others the way we want to treat ourselves. For example, we try to avoid offending others so as not to upset their feelings, but if someone does so by accident, without understanding and without meaning to, we try to act in such a way as not to embarrass the other person and cause him unreasonable consequences. We know our own worth, but we also give value to others, because the worthless is merciless.
And hardly anyone would want to live in a merciless world.
However, the facelessness brought by social media is probably a factor that, if not directly causes, at least supports the spread and increase of merciless and inconsiderate behaviour. For years, the police and rescue authorities have been warning people not to photograph or at least distribute pictures of victims of accidents and crimes and rescue operations. Nevertheless, the question ”Do you know something about this” is at the end of almost every crime and accident news in the evening newspapers. And you even get paid for the pictures you send. The one who posted pictures on social media may get more ”glory”, the more blood, bone fragments and suffering are visible in the pictures.
At worst, the action is literally brutal.
According to both the law and the basic rules of human morality, we have an obligation to help the victim, not to increase the suffering of people and their relatives. Something must have gone terribly wrong in education and teaching for a couple of generations, if this is not remembered. Or is it a matter of returning to the true faces of humanity? In the 17th century, beatings, executions, breaking on the wheel, and burning at the stake were great popular entertainment. It wasn’t until the philosophers of the Enlightenment brought out the value of man and the spread of their ideas made it possible for decent education to become available to everyone, the development of science and technology, the displacement of superstition and religious obsessions, and thus the prosperity and welfare we have now. Do we want to throw everything in the scrap heap and give in to our lowest desires – do we only crave blood and circus fun?
I hope not.
May the new academic year give us the opportunity to refine, educate, civilize and appreciate ourselves and others.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin rahoittamien BA&VET, Dig-Con, Easy Energy, Sustainabuild, WIN4SMEs ja Wood for Youth -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
This article was written in the framework of the projects BA&VET, Dig-Con, Easy Energy, Sustainabuild, WIN4SMEs and Wood for Youth, funded by the European Union. The sole responsibility for the views expressed in this article lies with the authors.