Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
1980-luvun alussa Suomessa alkoi olla jo vaihtoehtoliikkeitä, jotka myivät ympäristöystävällisiä tai muuten vain eettisiksi mainostettuja tuotteita. Usein tuotteiden sanottiin olevan kehitysmaista, joskus jopa suoraan tuottajilta peräisin. Myös se, että tuotteet olivat kehitysmaiden naisten tekemiä, oli asia, jota tuotiin selvästi ja näkyvästi esille.
Yksi tuollainen liike, kenties alansa ensimmäisiä, sijaitsi Helsingissä, ydinkeskustassa, lähes eduskuntataloa vastapäätä, Finlandia-talolta Postitalolle vievän ja pääasiassa kevyen liikenteen käytössä olleen väylän varrella, VR:n makasiinien kupeessa ja nykyisen Musiikkitalon paikkeilla. Siis käytännössä Mannerheimintiellä. Tuo pieni, keltainen, parakkimainen rakennus, jonne ystäväni sai minut houkuteltua, oli mielenkiintoinen sekoitus siirtomaatavarakauppaa, second-hand shoppia, paperikauppaa, kahvilaa ja – yllätys – yllätys – amsterdamilaista teehuonetta. No, Suomessa kun oltiin, polttelijat taisivat olla jossakin takahuoneessa, yleisön näkymättömissä, tai takapihalla, mutta kannabiksen makea tuoksu oli kuitenkin aistittavissa kaikkien mausteiden, yrttiteen ja muiden laillisten tuoksujen taustalla.
Liike vaikutti olevan erityisesti nuorten naisten suosiossa. Poikia oli paikalla vähemmän, useimmat aikakauteen nähden suhteellisen pitkissä tukissa, tennareissa ja farkuissa, joten meikäläinen, lyhyttukkainen ja suoriin housuihin sekä pikkutakkiin pukeutunut nuorukainen mustissa nahkakengissään keräsi kummeksuvia ja hieman pelokkaitakin katseita. Ettei vaan olisi virkavallan edustaja.
Juppikausi kun ei vielä ollut alkanut.
Muutamaa vuotta myöhemmin paikan valtasivat jupit. Ja sen jälkeen virkavalta.
Mutta siihen olisi vielä aikaa. Kuin missä tahansa kahvilassa tuohon aikaan, myös tuolla oli tarjolla lehtiä, joita asiakkaat saivat lukea teetä tai kahvia nauttiessaan ja hieman epämääräisiä leivonnaisia syödessään. Oli Ylioppilaslehti, Sadankomitean julkaisuja ja erilaisten opiskelija- ja vaihtoehtoliikkeiden pamfletteja. Kahvilatuotteiden hintataso oli edullinen. Ilmeisesti niillä pyrittiin vain houkuttelemaan nuoria untuvikkoja asiakkaita tutustumaan myymälän tuotteisiin. Uusiin verrattuna toki kierrätysvaatteet, etenkin merkkivaatteet, saattoivat tuntua edullisilta, mutta paikkaa ylläpitänyt taho tunsi kyllä vanhan ”Markalla ostaa ja kahdella myy” -säännön. Lisäksi monet toivat vanhoja vaatteitaan myytäväksi ihan kannatusmielessä. Hyvän asian vuoksi. Kuvaan kuului, että paikkaa pitävistä nuorista vain ani harva sai palkkaa. Useimmat taisivat toimia talkoomielessä. Hyvän asian vuoksi jälleen.
Itse en ostanut tuolta vaatteita, mutta kylläkin pari kertaa joitakin paperituotteita. Lumppu- ja kierrätyspaperista valmistettuja. Käsin tehtyjä, käsin värjättyjä. No, jälkimmäinen piti ilmeisesti osin paikkansa, ensimmäinen tuskin ollenkaan. Hyvää omaatuntoa en saanut, enkä sitä kaivannutkaan, vaikka se oli ilmeisesti se, mitä tuon ajan tiedostavat nuoret aikuiset liikkeestä ennen kaikkea hakivat. Ainakin ne, jotka eivät kuuluneet paikan ydinporukkaan.
Liikkeen perustanut taho oli oivaltanut saman, minkä katolinen kirkko jo vuosisatoja aikaisemmin: huono omatunto on paras kauppamies.
Tuo kierrätys ja käytettyjen tuotteiden myynti, samoin kuin kaikkien paikallisten romukauppiaiden, ja sitä ennen kiertävien lumppureiden ja romunkerääjien harjoittama, oli kuitenkin vain nappikauppaa verrattuna siihen, mitä se on tänä päivänä. Lakisääteinen jätehuolto- ja kierrätysvelvollisuus on korvannut aikaisemman kannatusaatteen ja lisätienistien motivoiman erilaisten järjestöjen ja yksityisten ihmisten harjoittaman keräily- ja välitystoiminnan. Keräyksen siirtyminen kaupallisten toimijoiden de-facto yksinoikeudeksi on pienentänyt monen nuorisotoimintaa harjoittavan yhdistyksen rahoitusta merkittävästi. Suuret toimijat kun eivät suhtaudu myötämielisesti yhteistyöhön ei-kaupallisten toimijoiden kanssa, vaikka se olisi heidänkin etunsa pitkällä tähtäimellä.
Keräyksen kustannukset on monen jätejakeen osalta sälytetty tuottajan maksettaviksi. Siis tuotteen valmistajan, ei sen kuluttajan, joka sen jätteen käytännössä tuottaa ostaessaan pakatun tuotteen ja heittäessään pakkauksen pois, hylätessään käytetyn sähkö- tai elektroniikkahyödykkeen tai vaihtaessaan autonsa renkaat. Tätä on perusteltu sillä, että tarjoamalla ilmainen keräys motivoidaan kansalaisia olemaan heittämättä pakkausjätettä, ser-romua tai renkaita luontoon.
Pelkkä ilmaisuus on kuitenkin huono porkkana, jos keräyspisteitä ei ole tarpeeksi ja ne ovat hankalasti saavutettavissa. Kiusaus pudottaa hankalasti vietävät jätteet sekajätteen joukkoon on liian suuri. Toimivampaa voisi olla sisällyttää näihinkin tuotteisiin pantti, jonka saisi takaisin palauttaessaan tuotteen kierrätykseen käytön jälkeen.
Kokonaan oma juttunsa ovat ennen arvokkaiksikin koetut jakejäteet, kuten lumppu ja ei-pakkauslasi, joita nykyään kerää vain aniharva taho, ja silloinkin lumppu menee useimmiten poltettavaksi. Lumppu on sentään onneksi kokemassa uuden tulemisen.
Tuottajat maksavat kierrätyksen kustannukset tuottajavastuun perusteella erikseen määrättävän kierrätysmaksun muodossa. Tämä maksu menee lähes lyhentämättömänä kierrätystä hoitaville yrityksille, joiden tehtävä on saatavaa korvausta vastaan hoitaa kontolleen kuuluvien jätejakeiden käsittely ja toimitus uudelleen käytettäviksi tai poltettaviksi. Yritys voi järjestää toimintansa käytännössä miten vain, kunhan ympäristömääräykset täyttyvät. Luonnollisesti jokainen yritys pyrkii optimoimaan tuottonsa. Moni täyttää vain lainsäädännön minimivaatimukset, toimittaa kierrätykseen vain aineet, joille on olemassa valmis ostaja ja selkeä, kannattava hinta, ja lähettää loput poltettavaksi tai loppusijoitukseen.
Ympäristön kannalta ratkaisu ei ole kovin kestävä. Eikä välttämättä kansantaloudenkaan näkökulmasta.
Kun kerman kuorinta on tehty näin helpoksi, ei olekaan ihme, että ensin alueelliset jätehuoltoyritykset alkoivat ostella paikallisia, sitten valtakunnalliset alueellisia, ja nyt kansainväliset isot konsernit pyrkivät ostamaan valtakunnallisia ja alueellisia jätehuoltoyrityksiä ja romuliikkeitä.
Pian kotitalouksien ja suomalaisten tuottajien jätehuolto- ja kierrätysmaksut menevät ulkomaisten suursijoittajien taskuihin, mutta jätteet jäävät edelleen Suomeen. Niitä hyödynnettäviä jakeita lukuun ottamatta, joista maailmalla on kysyntää.
Ne menevät sinne, missä niistä saa parhaan hinnan. Ja sekin hinta menee samojen ulkomaisten sijoittajien taskuihin.
Suomalaisten on ilmeisen vaikea pitää tuottavaa toimintaa omissa käsissään. Tappiollista toimintaahan tuskin kukaan haluaa ostaa. Tähän saakka romukauppa ja jätehuolto ovat monessa yrityksessä olleet sukupolvelta toiselle siirtyviä liiketoimia. Ja ainakaan minun nuoruudessani ei köyhää romukauppiasta tai jätealan yrittäjää ollutkaan. Ilmeisesti alan imago ei kuitenkaan houkuttele uusia jatkajia.
Vai onko kansainvälinen kysyntä nostanut yritysten markkina-arvot niin korkeiksi, että kotimainen seuraajaehdokas ei ole realistinen vaihtoehto?
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman WWW&CE -hankkeen ja interreg BSR ohjelman rahoittaman Inbets+-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
