Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Harmaahapsinen herrasmies, 50+ lady, kolmekymppinen vitaali uraohjus vai aktiivinen ja ulospäin suuntautunut teinityttö. Kenellä on parhaat mahdollisuudet menestyä yhteiskunnallisen asian ajamisessa, jos asia ja pyrkimykset ovat kaikilla samat? Ja mitä vaikuttaa se, onko vastapuolena kunta tai muu yhteiskunnan ylläpitämä taho, yksityinen ihminen tai yksityisyrittäjä, suomalainen pk-yritys tai monikansallinen yritysjätti? Ja onko asialla tai tavoitteella sinänsä väliä? Entä rodulla, uskonnolla, etnisellä alkuperällä, vammaisuudella? Tai ajalla, paikalla, yhteisöllä?
En tiedä.
Kysymykset vain nousivat mieleeni silmäillessäni parin kuluneen viikon uutis- ja lehtiotsikoita. Tämän hetken tunnetuimpiin teineihin lukeutuva Greta Thunberg saavutti täysi-ikäisyyden, nuori ruotsalainen saamelaiskirjailijatar Moa Backe Åståt julkaisi nuortenkirjan, esikoisensa, joka kertoo nuoren homoseksuaalin saamelaispojan kasvutarinan, ja lisäksi muistellaan Riikka Karppista, joka yläasteikäisenä 2000-luvun alussa kampitti Sodankylän Viiankiaavan suolle suunnitellun kaivoshankkeen, kun aikuiset pitivät vastarintaa toivottomana. Yhteisö palkitsi Riikan 18-vuotiaana valitsemalla hänet Sodankylän kunnanvaltuustoon.
Siinä vain muutamia esimerkkejä ajan ilmiöstä – nuorten naisten noususta.
Aika, ja ajan henki, on toinen kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin työläistaustaisten nuorten naisten ääneen lausumaa kritiikkiä yhteiskunnallisista epäkohdista pidettiin jopa alkusyynä siihen itsenäisen Suomen alun väkivaltaiseen tapahtumasarjaan, jota jotkut kutsuvat punakapinaksi, jotkut veljes-, sisällis- tai vapaussodaksi. Työväenliikkeeseen kuuluvia naisia pidettiin niin vaarallisina, että jos heitä ei teloitettu tai vangittu, heidät ainakin haluttiin eristää lapsistaan, jotta ”Katkeruuden kyy ei leviäisi” (Satakunnan Kansa 6.1.2021). Voittajien stereotyyppiseen ajatusmalliin kuului, että työväenliikkeeseen kuuluvia miehiä pidettiin selkärangattomina nahjuksina, jotka vain pahansuopien vaimojensa ja äitiensä yllytyksestä olivat nousseet kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Näin haluttiin murtaa miesten itsetunto ja tehdä heistä nöyriä ja kuuliaisia. Kuinka hyvin siinä onnistuttiin, on sitten jo toinen juttu.
Se, mikä on yhteistä kummallekin ajalle, on että sillä ei niinkään ole ollut väliä, mitä joku puhuu. Ratkaisevaa tuntuu olevan, kuka puhuu.
Olisiko nuorten ilmastoliike saanut ollenkaan tuulta siipiensä alle, jos koululakkoon olisi yllyttänyt samanikäinen poika? Olisiko Moan kirja Himlabrand löytänyt kustantajaa, ainakaan nuortenkirjana, jos kirjoittaja olisi ollut viisikymppinen mies? Tai olisiko Viiankiaavan pelastaminen onnistunut, jos vastarinnan puuhamiehenä olisi ollut vatsakas nelikymppinen poroisäntä? Jos olemme rehellisiä, jokainen meistä tietää vastauksen: Tuskin. Vaikka viesti olisi sama.
Tässä stereotyyppisessä mallissa siitä, kenellä on oikeus saada äänensä kuuluville, on yksi ongelma. Vaikka taustalla olisikin halu antaa ääni niille, joita muuten ei kuulla, syntyy samalla uusia ryhmiä, joita nyky-yhteiskunta ei halua kuulla. Moni viesti vaiennetaan ja samalla jää kuulematta monta hiljaista signaalia. Joku näistä vaiennetuista hiljaisista signaaleista saattaisi kuitenkin olla se villi kortti, joka dramaattisesti muuttaa maailmaa.
Rauhanomaisesti tai väkivaltaisesti.
Tänään, 15.1.2021, päättyvässä Intact-projektissa olemme saaneet tavata maahanmuuttajia eri puolilta Eurooppaa, niin pakolaisia kuin työn tai koulutuksen vuoksi maata vaihtaneita, osa on tullut nykyisiin maihinsa naapurimaista, osa kauempaa, osalla on sama uskonto ja etninen tausta kuin uuden kotimaansa kansalaisilla, osalla ei. Kaiken kaikkiaan kohtaamamme maahanmuuttajat ovat olleet hyvin heterogeenista joukkoa, mutta heitä yhdistää vieraassa maassa asumisen lisäksi yksi yhteinen piirre: Heiltäkin on viety ääni. Heidät on vaiennettu.
Lähes aina, kun maahanmuuttoon liittyviä asioita käsitellään julkisuudessa, ääneen päässeet ovat olleet maahanmuuttajien ja pakolaisten kritiikittömiä puolustajia ja maahanmuuttoon hyvin kriittisesti suhtautuvia maahanmuuton vastustajia. Vastakkainasettelua ei ole edes haluttu välttää, ja keskustelu on saanut kärjekkäitäkin sävyjä. Tolkun ääntä on kuultu harvoin, ja maahanmuuttajien omia ääniä tuskin koskaan.
Kärjekkäät puheenvuorot kun myyvät lehtiä ja tuottavat klikkauksia paremmin kuin maltillinen ja faktoihin perustuva mielipiteenvaihto.
Tämä on osaltaan johtanut myös siihen, että käsitteetkin ovat hämärtyneet. Keskiverto kadunmies maassa kuin maassa saattaa nykyään ymmärtää termin maahanmuuttaja tarkoittavan ennen kaikkea niitä passittomia ja viisumittomia väkijoukkoja, jotka parveilevat EU:n ulkorajalla odottaen tilaisuutta pujahtaa Schengen-alueelle. Pakolaisstatuskin on kokenut inflaation eikä pakolaista enää välttämättä mielletä suojelua tarvitsevaksi ja siihen oikeutetuksi henkilöksi. Kokonaan on kadonnut ymmärrys termin ”siirtolainen” merkityksestä, vaikka Suomessakin monella isolla työpaikalla työskentelee kasvava joukko siirtotyöläisiä tehtävissä, joita suomalainen ei osaa tehdä, halua tehdä tai kykene tekemään.
Intact – hankkeessa on pyritty luomaan koulutuspolkuja, joita pitkin muista maista tulleet pystyvät kouluttautumaan eri tehtäviin kunkin maan vaatimusten mukaisesti. Samalla Intact-hanke on jakanut tietoa ja kokemuksia eri maiden osaamis- ja tutkintovaatimuksista ja käytänteistä, ja tätä kautta hyödyttänyt myös hankkeeseen osallistuneiden maiden omia kansalaisia. Toivomme myös pystyneemme antamaan ainakin joillekin hankkeen vaikutuspiirissä olleille oman äänen, jolla he pystyvät kertomaan kokemuksistaan, ajatuksistaan ja toiveistaan, osaamisestaan ja taidoistaan Markkinoimaan itseään.
Kantakoon se ääni heidät parempaan tulevaisuuteen.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman Intact -hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
