Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Seurasin Tieken aamuwebinaaria, jonka aiheena oli kestävä digitalisaatio. Lyhyeen sessioon mahtui kolme erittäin mielenkiintoista puheenvuoroa, joiden herättämiä ajatuksia soisi muidenkin pohtivan.
Digitalisaatio on olennainen osa EU:n 2030-strategiaa, jonka tavoitteena on ilmastonmuutoksen taklaaminen. Digitaalisuuden aiheuttamaan energian kulutukseen ja hiilijalanjälkeen liittyviä asioita ei kuitenkaan ole huomioitu ohjelmassa juurikaan, vaan päähuomio on kohdistettu teollisuuteen, liikenteeseen ja asumiseen. Digitaaliset palvelut ja sovellukset ovat kuitenkin merkittävä energian käyttäjä, jonka osuus energian kokonaiskulutuksesta kasvaa koko ajan.
Vaikka puhuttaisiin vain datan siirrosta, tallennuksesta ja jalostamisesta.
Data on eri lähteistä kerättyä aineistoa: Lukuja, nimiä, tarinoita, kuvia… bittimössöä, jolla itsessään ei ole muuta arvoa kuin sen keräämisestä ja tallentamisesta koituvat kustannukset. Kun data jalostetaan ymmärrettävään ja kontekstuaalisen merkityksen omaavaan muotoon, voidaan puhua informaatiosta. Kun informaatio voidaan sisäistää niin, että sen varaan ja sen avulla voidaan rakentaa uutta informaatiota, uusia teorioita ja käsitteitä, informaatio on muuttunut tiedoksi.
Datan tallennus on näennäisesti hyvin edullista, joten dataa kerätään ja tallennetaan niin paljon kuin vain voidaan. Kuitenkin vain tarkoituksenmukaisesti jalostettu ja oikein tulkittu data tuo yritykselle lisäarvoa.
Datan kerääminen ja tallennus ei saa olla itsetarkoitus.
Dataa ei kuitenkaan kerätä, tallenneta, siirretä eikä jalosteta ilman ohjelmistoja, laitteita, tietoverkkoja ja energiaa. Digitaalisia palveluja ei pysty käyttämään ilman käytön mahdollistavia laitteita ja muuta infrastruktuuria. Datan käsittelyn lisäksi sekä laitteiden että tietoverkkojen ja muun infrastruktuurin toteuttamiseen tarvitaan energiaa ja luonnonvaroja. Samoja luonnonvaroja tarvitaan myös uusiutuvan energian tuotantoon tarvittavissa laitteistoissa, kuten tuulivoimaloissa, akuissa ja polttokennoissa. Uusiutuvan energian tuotanto kilpailee samoista ehtyvistä resursseista digitaalisen siirtymän kanssa.
Datatalous on viime vuosien aikana keskusteluun noussut käsite, jonka sisältö ei ole vielä lopullisesti määrittynyt. Puhutaan tietoyhteiskunnasta ja avoimesta datasta, ja esimerkiksi Suomen valtio ja kunnat ovat avanneet valtavia tietopankkejaan mahdollistaakseen tietojen laajemman hyödyntämisen – myös kaupallisesti. Suomalainen yhteiskunta on tottunut lähestymään teknistä aihetta insinöörivetoisesti teknologian ja toteutuksen näkökulmasta, vaikka todellisuudessa kyse on muustakin, ja nyt tekisi mieleni sanoa: ennen kaikkea siitä muusta. Miten rakennetaan kestävän kehityksen tavoitteet huomioiva tietoyhteiskunta ja mitä tämä tarkoittaa yksilöiden, yritysten ja organisaatioiden kannalta? On paljon kysymyksiä, joista ei puhuta, vaikka pitäisi.
Yksi tällainen kysymys, joka viime aikoina on noussut pöydälle, on ”Kuka omistaa datan”. Kun aiheesta on keskusteltu niin sanotuissa asiantuntijaraadeissa tai on tehty mielipidekyselyitä, vastaukseksi on usein saatu, ettei dataa voi omistaa. Vastaus on odotettu ja looginen, sillä data käsitteenä on liian epämääräinen, jotta sille voisi osoittaa omistajaa, ja itse asiassa koko kysymys on väärin asetettu. Sen pitäisi kuulua: Kuka omistaa tietoni – kenellä on oikeus jakaa, käyttää ja hyödyntää tietojani? Kun puhutaan konkreettisesti yksilöstä ja häntä koskevista tiedoista, niille on helppo osoittaa omistaja, ja tietoihin kohdistuville rikoksille asianomistaja. Viime aikoina tämä asianomistajuus on tullut useimmin esille oikeusjutuissa, jotka koskevat yksityiselämää koskevan arkaluontoisen tiedon tai aineiston, mukaan lukien kuvat, levittämistä ilman asianomistajan suostumusta. Lainsäätäjä on – kauan ennen digiaikaa – tunnustanut, että ainakin tietyn tyyppisellä aineistolla on omistaja, jolla on oikeus hallita tietoa ja sen leviämistä. Tämän oikeuden ja avointa dataa ja datan kaupallista hyödyntämistä koskevan keskustelun välillä on selvä ristiriita: Jos korostetaan kaupallisia etuja avoimen datan ja tietokantojen avaamisen puolestapuhujina, on muistettava, että arkaluontoisella aineistolla saattaa olla kertaluokkia suurempi kaupallinen arvo.
Ja kaupallinen arvo lisää aina väärinkäytön riskiä.
Kun datan omistajuutta ei ole sen syvemmin mietitty, on myös siitä suoraan seuraava ongelma jäänyt huomiotta tai ainakin hyvin vähälle huomiolle: millaisia käytännön välineitä tavallisella kansalaisella on omien tietojensa käytön seurantaan ja hallintaan? Vaikka GDPR-direktiivi, ja sitä mukailevat kansalliset lainsäädännöt EU-alueella antavat kansalaisille tiettyjä oikeuksia tietojen tarkasteluun ja sisältävät myös oikeuden tulla unohdetuksi, nämä oikeudet, kuten koko GDPR-normisto, koskevat vain henkilötietoja eli tietoja, jotka voidaan suoraan yhdistää tiettyyn henkilöön. Se sijaan esimerkiksi tekniset tiedot, kuten kulutuslukemat, ajetut kilometrit, omistetut moottoriajoneuvot niiden merkitä mallit ja iät, ja erilaiset kiinteistörekisteri- ja rakennuslupatiedot ym. ovat vapaata riistaa. Valtio ja kunta voivat niitä luovuttaa kaupallisiin ja ei-kaupallisiin tarkoituksiin maksua vastaan ja maksutta, käyttötarkoituksia ja omistajien lupia sen kummemmin kyselemättä. Poliisille on muutaman viime vuoden aikana tullut esille tapauksia, joissa rikolliset ovat etukäteen kaivaneet esille tietoja eri lähteistä, yhdistelleet niitä ja hyödyntäneet eri tavoin.
Sitä mukaa kun saatavilla olevan tiedon määrä ja rikollisten osaaminen kasvavat, tapausten määrä kasvaa.
Tiedosta voivat rikollisten ohella olla yhtä lailla kiinnostuneita vieraan vallan edustajat, terroristit ja erilaiset painostus- ja vaikutusryhmät. Tietojen luovutukseen liittyvän turvallisuusriskin lisäksi avoimeen dataan liittyy toinen eettisesti arveluttava kysymys: Ajoneuvot, rakennukset ja muu sen kaltainen omaisuus ovat omistajilleen – silloin kun puhutaan yksityishenkilöistä, ei yrityksistä – pääsääntöisesti vain kuluerä. Niihin liittyvien tietojen rekisteröintiin ja tallennukseen liittyvät kulut on viranomaisen toimesta kerätty erilaisten lupa-, toimenpide- ja rekisteröintimaksujen ja puhelin- ja verkkotoimittajien kohdalla liittymis- ja ylläpitomaksujen ja muiden kiinteiden maksujen muodossa. Viranomainen ja sen alainen toimija ei yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan saisi tehdä voittoa hallintoalamaisten kustannuksella.
Kuinka eettisesti toimii sellainen viranomainen, joka luovuttaa hallintoalamaisen tietoja ilman tämän suostumusta ja tälle tulevaa korvausta voittoa tavoittelevan toimijan käyttöön tai toimijalle, jonka toiminta saattaa vaarantaa hallintoalamaisen hengen, terveyden tai omaisuuden.
Sillä, tapahtuuko tällainen luovutus veloituksetta tai maksua vastaan, ei ole eettisen arveluttavuuden kannalta merkitystä.
Myös energiatalouden osalta digitalisaatio on melkoinen kummajainen. Käsitelty datamäärä on kasvanut huimasti, samoin on myös energiantarve. ICT-toiminnot käyttävät tällä hetkellä laskutavasta riippuen 4-10 prosenttia maailman energiasta. Energiankulutus käsiteltyä datayksikköä kohti on kuitenkin laskenut yhtä dramaattisesti, käytetäänpä vertailukohtana sitten laskutoimitusten määrä per sekunti tai siirretyt tai tallennetut terabitit. Tämän paradoksin taustalla on tietoliikenteen räjähdysmainen kasvu. Kun vuonna 2017 maailman verkoissa liikkuvan tiedon määrä oli Ciscon seurannan mukaan noin 125 exabittiä per kuukausi, arvioi Cisco sen nousevan vuonna 2022 noin 400 exabittiin per kuukausi, 71 prosenttia kaikesta verkossa liikkuvasta datasta on elävää kuvaa, videota, ja varsinaisen tiedon, eli tekstimuotoisen data ja tiedostojen osuuden arvellaan olevan vain 14 %.
Ennuste oli tehty ennen koronaa, vuonna 2018, joten etäkoulu, etätyö ja muukin etäily on todennäköisesti muuttanut painopistettä kuvallisen viestinnän suuntaan vieläkin enemmän.
Siirtoenergian tarve on suoraan verrannollinen siirrettävien bittien, ei niiden sisältämän tiedon määrään. Vaikka sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, lähes kaikkien internetissä ja yritysten lähiverkoissa kiertävien kuva- ja videoviestien sanoma voitaisiin kertoa yhdellä tai kahdella lauseella tekstimuotoisessa viestissä.
Kuinka paljon energiaa siinä säästyisikään.
Ja jos niitä kuvia ja videoita on pakko lähettää, kannattaisi käyttää kompakteja kuva- ja videoformaatteja. Sain tällä viikolla viestin, jäsentiedotteen, jonka koko oli 16 Mb. Viestin oli koonnut viestinnän ”ammattilainen” jolla oli se käsitys, että kannattaa käyttää mahdollisimman isoja ja tarkkoja kuvia, koska ne ”näyttävät paremmilta”, eihän se sähköpostissa mitään maksa. Useimmat lukevat viestinsä nykyään mobiilissa, jolloin kuvan laadulla on merkitystä vain tiettyyn rajaan. Tein ihan huvikseni testin, eli purin viestin, pienensin kuvat järkeviin kokoluokkiin, ja pakkasin viestin uudelleen. Aikaisempi 16 Mb oli nyt 486 kb. Kun viesti oli lähtenyt arviolta noin 40.000 jäsenelle ja lisäksi kannattaja- ym. ulkojäsenille, turhaa energian kulutusta syntyi tämän yhden ainoan viestin osalta varsin merkittävä määrä.
Kokonaan toinen asia on sitten kerätyn, tallennetun ja liikkuvan datan hyödyntäminen.
Digitalisaation tuottamasta jätevuorestakin webinaarissa puhuttiin. En mene siihen tällä kertaa kovin syvälle, koska parisen viikkoa sitten käsittelimme samaa aihetta toisen webinaarin puitteissa, mutta muutaman noston ajattelin – ikään kuin kertaukseksi – ottaa esille. Lotta Toivonen kertoi, että tällä hetkellä kaikista globaaleista päästöistä noin 5 – 7 % on ICT-sektorin aiheuttamia. Kun muut päästöt pienenevät, ja ICT:n rooli toiminnoissa esimerkiksi Euroopassa EU:n strategisten tavoitteiden mukaisesti kasvaa, tulee tuo osuus kasvamaan, ja reippaasti. Sen lisäksi digitaalisuuteen liittyvien laitteiden valmistus kuluttaa samoja harvinaisten raaka-aineiden varantoja, joita tarvittaisiin vihreään siirtymään energiateollisuudessa ja liikenteessä. Tällä hetkellä kuitenkin maailman elektroniikkajätteistä vain 17 % kierrätetään järkevästi.
Kannattaisiko strategisia tavoitteita asetettaessa nähdä kokonaisuus eikä kuunnella vain yhden asian liikkeiden mantroja?
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittamien WWW&CE ja KA4HR-hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
