Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
English version: Click the link
Kun olin hyvin nuori, maailmaa hauskutti vanhoillisimpien piirien vaatimus Aku Ankan sensuroinnista. Siinähän ankanpojat ja tytöt – ja vähän vanhemmatkin – kulkea kekkuloivat ilman housuja. Eikä perinteisiä arvoja edustavista perhesuhteista – avioliitossa elävät isä ja äiti, ja heistä siinneet tytär ja poika – ollut tietoakaan.
Kamalaa.
Jokunen vuosi myöhemmin lapsia viihdyttivät teletapit, nuo oudon väriset otukset pääkoristeineen, ja eikös taas moraalisina äänitorvina itseään pitävät nousseet kapinaan. Teletappien pääkoristeet ja värithän viestivät selvästi poikkeamisesta perinteisistä sukupuolikäsityksistä. Nykyisellä kaunokielellä sanottuna sateenkaariväestä. Ja kohderyhmänä olivat lapset.
Aivan hirveää.
Siinä välissä taisi olla jokin smurffeihin ja heidän väritykseensä ja keskinäisiin suhteisiinsakin liittynyt myrsky vesivärikipossa. Jäljet kaikissa kohuissa johtivat Yhdysvaltojen äärikonservatiiviseen ja yltiöuskonnolliseen änkyrävänkyräporukkaan, joka jollain tavalla sai eri maista mukaansa samanmielisiä. Onneksi ei suurempia määriä. Silloin kun ei ollut internettiä, vaan aatteiden leviäminen oli hitaampien ja yleensä ammattilaisten toimittamien joukkoviestimien varassa, ja ihmisten suuri enemmistö oli vielä vähintään kansakoulunsa käynyttä, kohtuullisen yleissivistyksen omaavaa tolkun väkeä, joka osasi panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja omaan kontekstiinsa. Lapset saivat edelleen olla lapsia, ankat ankkoja ja satuolennot satuolentoja. Ja sadutkin saivat olla jänniä, kamalia, jopa makaabereita: Lampuista tuli kaikki toiveet toteuttavia henkiä, susi söi isoäidin, ja paha noita-akka paistoi – tai ainakin yritti paistaa pieniä lapsia uunissa. Lapset saivat satujen kautta totutella pelon, kauhun ja surun, mutta myös ilon ja onnen tunteisiin tuttujen ja turvallisten ihmisten seurassa. Jopa lastenohjelmissa ja elokuvissakin lapset saivat olla lapsia, leikkiä länkkäri-, sota-, prinsessa-, lakaisukone- ja lääkärihoitajaleikkejään ilman, että niissä heti oltaisiin nähty aikuisten maailmaan liittyviä viittauksia ja sivumerkityksiä.
Mutta sitten kaikki muuttui.
Maailman digitalisoituminen toi mukanaan ensin sähköpostit, telnet-yhteydet ja irc-kanavat, sitten www-sivut, sosiaalisen median ja lopulta metaversumin. Jo www-sivut mahdollistivat kenelle tahansa länsimaissa pääsyn julkisuuteen ja mahdollisuuden levittää viestiään ympäri maailmaa, kunhan oli pääsy internetiin kytketylle palvelimelle, joka tuki www-sivuja. Helppoa se ei vielä ollut. Piti hallita html-kieli, maksaa kotisivupalvelusta ja sähköpostista ja omata liittymä. Tuota mahdollisuutta käyttivät kaupallisten toimijoiden lisäksi hyväkseen tekniikan edelläkävijät ja asianharrastajat sekä uskonnolliset ja poliittiset piirit, jotka halusivat levittää aatteitaan mahdollisimman laajalle. Kovin laaja se kuulijakunta ei kuitenkaan aluksi ollut, sillä vastaanottajilta vaadittiin samalla tavoin pääsyä internettiin. Liittymät kuitenkin yleistyivät, halpenivat ja nopeutuivat, ja muuttuivat uuden sukupolven matkapuhelimien myötä pikkuhiljaa mobiileiksi. Tekninen kehitys mahdollisti myös ensimmäisten sosiaalisen median sovellusten tulon markkinoille ja leviämisen nopeasti maailmanlaajuiseksi ilmiöksi.
Henkilökohtaisen viestinnän Pandoran lipas oli avattu.
Ihmisten oli – ja on edelleen – vaikeata erottaa sosiaalisen median tillilleen tulevaa henkilökohtaista viestiä sadoille miljoonille ihmisille lähetetystä massapostituksesta. Vaikka ihminen järjen tasolla ymmärtäisi, että viesti on lähetetty suurelle joukolle samanaikaisesti ja samansisältöisenä, tunnetasolla se, että se näkyy juuri hänelle, ja juuri hänen tilillään, ja mahdollisesti vielä personoituna, merkitsee paljon. Tämän ymmärtävät mainostajat. Tämä muodostaa sosiaalisen median yritysten liiketoiminnan ytimen. Rahasammon. Mutta saman ymmärtävät myös kaikki tahot, niin poliittiset, uskonnolliset, kuin muitakin aatteita edustavat, jotka haluavat ohjata ihmisiä ja vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä.
Niin hyvässä kuin pahassa.
Seurauksena on jo tähän mennessä ollut joukko kampanjoita, joissa on rangaistu niitä, joiden on koettu syyllistyneen johonkin, jota nyt pidetään sopimattomana, vaikka kyse olisi ennen ollut maan tavasta tai jopa suotavana pidetystä asiasta. Samalla on aiheutettu kärsimyksiä huomattavasti suuremmalle joukolle täysin sivullisia ihmisiä. Jälkeenpäin jotkut näistä kampanjoista ovat osoittautuneet puhtaiksi henkilökohtaisiksi kostoiksi ja ajojahdeiksi. Myös kielet ovat saaneet oman osansa noitavainoista. Aikaisemmin sanakirjoissakin esiintyneitä ilmaisuja, sanoja ja titteleitä on kielletty sillä tarmolla, etten tähän tohdi mainita esimerkkejä.
Siitä kun voisi saada virallisen varoituksen.
Uuden ajan hengessä, jota on alettu kutsua cancel-kulttuuriksi, on unohdettu asioiden ja tekojen yhteys omaan aikaansa ja taustaansa, kontekstiin, jossa ne ovat aikanaan tapahtuneet. Unohdetaan ihmisyyden, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja moniarvoisuuden merkitys, ja ajaudutaan osaksi äärikonservatiivien kontrolloimia liikkeitä, jotka ajavat äärimmäistä yhtenäiskulttuuria, vaikka samaan aikaan halutaan vaalia erilaisten ihmisten oikeutta olla oma itsensä.
Viime viikkojen uutiset ovat kertoneet jälleen uudesta cancel-kulttuuriin liittyvästä ilmiöstä: Kirjallisuuden klassikoita on ruvettu sensuroimaan ja kirjoittamaan uudelleen.
Länsimaissa.
Samaan aikaan eurooppalainen valtio taistelee olemassaolostaan. Olemassaolostaan, jota uhkaa valtio, joka vetää kouluistaan ja kirjastoistaan pois massoittain nykyjohdolle sopimattomia kirjoja, kirjoittaa historiaa uudelleen äärinationalistisessa hengessä ja syyttää länsimaita natsismista.
Jos me nyt annamme periksi cancel-kulttuurille, me olemme jo hävinneet: Voittajat kirjoittavat historian.
English version
Quo Vadis, Mundi – Where are you going, the world?
When I was very young, the world was laughing at the requirement for the censorship of Donald Duck. That’s the cartoon where the boys and girls – and a little older – all ducks or other animals, are walking without pants. And no family relationships representing traditional values, like a father and a mother living in marriage, and the daughter and son of them, could be seen.
Horrible.
A few years later, the children got a new joy, the Teletaps, those strangely colored creatures with head decorations. Of course those, who considered themselves moral horns, rose up. The head decorations of the Teletaps and the colors of their bodies clearly signed the deviation from traditional gender concepts. In the current, politically beauty, language, the rainbow people. The worst was that the target group was the children.
Awful, isn’t it.
In the meantime, there was some kind of storm concerning Smurfs, their coloring, and their relationships, in the watercolor pool. The traces of all the scandals led to the US extreme conservative and superb religious people who, in some way, found the like-minded ones from different countries. Fortunately, no larger numbers. In that era, there was no internet, thus, the spread of ideas was based on slower media, usually edited by professionals. Furthermore, the large majority of people were in their senses and had a reasonable general education, thus, they were able to put things into the right proportions and find the correct context. The children were still allowed to be children, ducks were ducks, and fairy-tale characters were fairy-tale characters. Furthermore, even the fairy tales were allowed to be exciting, horrible, even macabre: Out of the lamp came ghosts who fulfilled all the wishes, the wolf ate the grandmother, and the bad witch was frying – or at least tried to fry – kids in the oven. Through fairy tales, the children were able to get known with the feelings of fear, horror and sadness, but also with joy and happiness, with familiar and safe people. Even in children’s TV-programs and in the movies, children were allowed to be children, to play western and war games, princess, sweeper and at the doctor -games without immediately being marked with references and connotations related to the adult world.
But then everything changed.
The digitalisation of the world brought emails, telnet connections and IRC channels, then web pages, social media and finally metaversum. Having an own website allowed – in principle – anyone to publish anything to western world and to spread their message around the web-connected world, as long as there was access to a server connected to the Internet that supported the web pages. It wasn’t easy yet. One had to manage the HTML language, pay for the home page service and email, and have a subscription. In addition to commercial actors, this opportunity was used by pioneers of technology, and by religious and political groups who wanted to spread their message as wide as possible. However, the audience was not very wide at first, as the recipients were required to have access to the Internet in the same way. The subscriptions became more common, cheap and accelerated, and with a new generation of mobile phones, the connections became mobile. Technical development made it possible to launch first social media applications, and rapidly the social media spread to a global phenomenon.
The Pandora’s box of personal communications had been opened.
It was – and still it is – difficult for people to distinguish between personal messages coming to their social media profile from the mass mail sent to hundreds of millions of people. Even if a person has realized that the message has been sent to a large number of recipients at the same time, and with the same content, at an emotional level the fact, that it is visible to him, in his account, and possibly still personalized, means a lot. This has been understood by advertisers. This forms the core of social media business. The Money-spinner. This has also been understood by all parties: political, religious, and others, who want to direct people and impact on their behavior.
In both good and bad.
So far, there have been a number of campaigns that have been raised to punish those who have been guilty of something that is now considered inappropriate, even if it had before been the use and wont or even desirable. At the same time, the much larger group of completely outsiders have been suffering. Some of these campaigns have afterwards been proven to be pure personal revenge and chases. Languages have also received their share of witch-hunt. Previously approved and commonly used expressions, words and titles in dictionaries have been forbidden with such a frenzy, that examples cannot be mentioned.
To avoid getting an official warning.
In the spirit of a new era that has been called Cancel culture, the connection of things and deeds with their own time and background, and with the context where they once occurred, has been forgotten. People forget the importance of humanity, equality, justice and diversity. They have become part of the movements controlled by extremist conservatives, which drive extreme uniform culture. Despite of this they want to cherish the right of different people to be themselves. Impossible.
Fresh news in recent weeks have once again reported a new phenomenon of Cancel culture: Literature classics are to be censored and rewritten.
In the West.
At the same time, one European state is fighting for its existence. Existence, which is threatened by another state that pulls out of its schools and libraries masses of books, rewrites history in the spirit of extreme nationalism, and blames Western countries of Nazism.
If we now give us up to the Cancel culture, we have already lost: the winners write history.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien Dig-Con ja Sustainabuild -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
This article was written in the framework of the Dig-Con and Sustainabuild-projects funded by the European Union’s Erasmus + program. The sole responsibility for the views expressed in this article lies with the authors.
