Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Erikoinen ja monessa mielessä erityinen kevät on kevääseen normaalisti kuuluvien ilmiöiden osalta saavuttamassa huipennuksensa. Lehtipuut avaavat silmujaan hiirenkorville, jotka hetkessä hujahtavat nuoriksi hennoiksi lehdiksi. Niityt alkavat vihannoida ja kukat kukkia. Ensimmäiset leskenlehdet, valkovuokot ja sinivuokot on nähty jo viime kuun puolella.
Vaikka suvivirsi soikin monen päässä, ja tuoksut tuovat mieleen ne omat nuoruuden keväät, koulun päättymisen ja siihen liittyvät juhlat, tänä keväänä ei juhlita.
Paitsi virtuaalisesti. Korona ja siihen varautuminen pitävät siitä huolen. Ja useimmat onneksi osaavat ottaa siitä vaarin.
Mutta eivät kaikki.
Eniten rajoituksia vastaan ovat protestoineet vanhukset, yli 70-vuotiaat, joiden suositeltiin pysyvän neljän seinän sisällä, ja nuoret, jotka tuntevat yli kymmenen hengen kokoontumisia koskevien rajoitusten olevan suunnattuja juuri heille. Nuoret perustelevat turhautuneisuuttaan sillä, että valtaosa sairastuneista ja kuolleista on vanhuksia tai ainakin myöhäiskeski-iässä olevia. Tauti ei heidän mielestään uhkaa nuoria.
Kyllä uhkaa. Nuorimmat maailmalla kuolleista ovat alle kouluikäisiä.
Vanhukset taas valittavat elämäladun kärsivän eristyksestä ja sanovat, että joutavat jo kuollakin pois. Eivät toki kaikki, vaan ne äänekkäästi protestoivat. Joutaisivatkin, jos eivät ymmärrä, että jokainen vakavasti sairastunut vie hoitopaikan toiselta, jos sairaalat täyttyvät. Mutta päättäjän kannalta jokainen elämä on yhtä arvokas, kunnes lainsäädännöllä toisin määrätään. Ja silloin vasta protestoijat vettä myllyynsä saisivat. Sen enempää vanhat kuin nuoretkaan eivät lisäksi tunnu ymmärtävän sitä, että kyse on paitsi heidän itsensä, myös heidän lähipiirinsä, niiden, jota he niin tulenpalavasti haluavat nähdä, suojelemisesta.
Eristyksellä pyritään välttämään sitä eettisesti kestämätöntä tilannetta, että jouduttaisiin määrittelemään muita kuin lääketieteellisiä kriteerejä sille, kuka saa hoitoa, ja kuka ei.
Se, minkä tästä voisi oppia, on, että on käytännössä vaikea perustella mitään vapaaehtoisia suosituksia niin, että kaikki ymmärtäisivät niiden noudattamisen tärkeyden, ja vaikka suositus muuttuisi pakoksi, löytyy aina niitä, jotka ovat valmiita uhmaamaan viranomaisia.
Jos ei muuten niin periaatteesta.
Etätyö on tehnyt tuloaan jo muutaman vuoden, samoin etäopetus. Koronakevään myötä huomattavan iso joukko suomalaisia on saanut opetella etätyö- ja etäoppimisvälineiden käyttöä. Tutuksi ovat tulleet etäkokoukset ja videokonferenssit sekä muut yhteistyön digitaaliset välineet, sähköpostia unohtamatta. Samalla on saatu kokemuksia ja oppia, joka olisi syytä kerätä talteen, jotta voimme kehittää välineitä, tapoja ja menetelmiä niin etätyöhön kuin normaaliinkin työskentelyyn, joka sekin on digitalisoitunut vauhdilla.
Välineiden käyttö ei ole aina helppoa. Liian usein tuntuvat asioista päättävät ajattelevan, että ”Kaikkihan näitä käyttävät. Ja osaavat…” Mutta kun eivät. Eikä kaikilla ole tarvittavia välineitäkään, tai yhteydet pätkivät, kun pienessä kylässä jokainen puskee videoneuvottelua eetteriin samanaikaisesti.
Tasa-arvo on digitaalisuudesta vielä kaukana.
Työn organisointi korostuu etätyössä. Kun työskennellään kotona, ja paikalla on mahdollisesti myös muita etätyötään tekeviä perheenjäseniä, sekä todennäköisesti myös niitä, jotka eivät ymmärrä toisen tekevän työtään, vaan vaativat huomiota itselleen, keskeytykset katkovat tehokasta työaikaa. Mutta keskeytyksiä tulee myös työn puolesta. Sähköpostit ja muut pikaviestit, ad-hoc videoneuvottelut, puhelinsoitot… Kaikki pakottavat irrottamaan ajatukset tehdystä työstä ja suuntaamaan ne keskeneräisen asian kannalta toissijaiseen kohteeseen.
Voihan viesteihin jättää vastaamatta.
Voi toki, mutta jos työtoverit ja esimiehet, asiakkaista puhumattakaan, odottavat välitöntä reagointia, antaa vastaamatta jättäminen helposti vaikutelman, että ei tehdäkään töitä, ainakaan täysillä, vaan hyödynnetään valvovan silmän puuttumisen suomaa vapauden tunnetta. Vaikka tilanne todellisuudessa voi olla aivan päinvastainen.
Työpaikoilla voisikin olla hyvä sopia ainakin etätyötä tekevien osalta, mutta ehkä muutenkin, tiettyjen aikojen varaamista keskittymistä vaativaan työntekoon ja vastaavasti tiettyjen aikojen varaamista kommunikointiin. Näin ihmiset tietäisivät, mitä heiltä odotetaan, milloin heidän tulee olla tavoitettavissa ja milloin heitä voidaan tavoitella.
Ilman pelkoa lusmuilijan maineesta.
Suomalainen työaikalainsäädäntö velvoittaa työnantajaa seuraamaan tehtyä työaikaa. Velvoitteen tarkoituksena on auttaa viranomaisia seuraamaan, ettei työaika- ja ylityösäädöksiä rikota. Toissijainen, mutta usein paljon tärkeämpi seuraus lainsäädännön sisältämästä velvoitteesta on työnantajan mahdollisuus seurata työntekijän työssäkäyntiä. Valitettavasti vain lainsäädäntö on syntynyt aikana, jolloin työtä tehtiin määräaikoina ja useimmiten vielä yhdessä tietyssä paikassa 8 tuntia kerrallaan, katkosten määräytyessä pillin vihellyksen mukaan.
Kun pilli soi, keskeneräinen kappale putosi siihen paikkaan.
Tuollainen ajatusmalli ja sen pohjalta rakennetut työajanseurantasovellukset soveltuvat heikosti aikaan, jolloin työntekijän oletetaan olevan käytettävissä tai ainakin tavoitettavissa 24/7. Vielä heikommin ajatusmalli soveltuu etätyöhön, jossa edellytetään joustavuutta, ja jota myös myydään joustavuudella. Tee työsi silloin, kun sinulle parhaiten sopii, on ollut monen joustoehdotuksen myyntipuhe.
Miten helpoiten kirjattaisiin ja – ennen kaikkea – dokumentoitaisiin se säännöllisen työajan ulkopuolella tapahtuva viestintä ja kommunikointi, joka nyt ei näy missään? Tai miten huomioitaisiin etätyöympäristön aiheuttamat lukuisat pienet katkot tehokkaassa työskentelyssä. Vai tarvitseeko niitä huomioida? Pystyisikö työnantaja siirtymään tiukasta tehdyn työajan kontrollista aikaansaannosten ja tulosten arvostamiseen, ja olisiko työntekijä valmis luopumaan jokaisen minuutin vahtimisesta. Joissakin yrityksissä tähän on menty jo vuosia sitten, joissakin se on vielä sukupolvien päässä.
Jos todella halutaan hyöty irti uudesta teknologiasta ja sen mahdollisuuksista työelämän mullistuksessa, luutuneista asenteista olisi päästävä eroon.
Etätyössä kommunikointi muuttuu rajallisemmaksi ja muodollisemmaksi. Kun välineinä ovat sähköposti, uutiskirjeet, videoneuvottelut ja puhelut ilman mahdollisuutta selventää epäselväksi jäänyttä asiaa ohimennen käytävällä tai kahvikupin äärellä, korostuu selkeä kieli ja yksiselitteisten termien käyttö. Suomen kieli on kaunis, ihana ja monivivahteinen. Väärä pääte sinänsä oikeassa sanassa voi muuttaa armon armottomuudeksi tai päivän vuodeksi. Kasvokkain tapahtuvassa keskustelussa huonosti valitun ilmaisun tarkoitettu merkitys käy yleensä ilmi, jos ei kontekstista niin puhujan sanattomasta viestinnästä. Ja jos se jää epäselväksi, selventävän kysymyksen tekeminen voi olla suomalaiselle helpompaa nokakkain.
Viestien ja tiedotteiden kirjoittamiseen ja tekstin laatuun kannattaa etätyöaikana panostaa myös yrityksen sisäisessä viestinnässä.
Ettei jouduta järveen, kun on tarkoitus mennä järvelle.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittaman KAforHR-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla
