Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja; Sanna Lindgren, projektityöntekijä
Onnittelut uusille ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille sekä tietysti myös kaikille muille tutkintonsa suorittaneille, koulunsa päättäville, lukioon tai ammattikouluun tai luokalta toiselle siirtyville. Useimmille teistä nämä onnittelut tulevat lähes ajallaan, joillekin lakkinsa kansainvälisistä IB-lukioista saaville muutaman viikon etuajassa.
Mutta onnea kuitenkin, jokaiselle.
Toukokuun loppu on valmistumisten juhlaa. Edelleen, vaikka esimerkiksi ammattikorkeakouluista ja yliopistoista valmistuu tutkintonsa suorittaneita pitkin vuotta, ja ylioppilaitakin juhlitaan kaksi kertaa vuodessa. Kevään valmistumisessa on kuitenkin jotain erilaista. Siirtyminen uuteen rooliin saman aikaan, kun luonto valmistautuu jälleen uuden sadon tuottamiseen, osoittaa ihmisen ja luonnon välisen linkin olevan edelleen olemassa. Vaikka olemme tekniikan ansiosta vapautuneet luonnonaikojen orjuudesta, pystymme säilömään satokauden antimia ja tuomaan niitä muualta, maissa, joissa on satokausi silloin, kun meill’ on Pohjolan hanki ja jää – tai ainakin luonnon lepokausi – halu pitäytyä vuosituhansien aikana vakiintuneessa rytmissä elää meissä edelleen.
Olemme osa luontoa, vaikka emme aina muista sitä.
Tämä koronakevät etäopintoineen, tiivistettyine ylioppilaskirjoituksineen ja hapuilevine pääsykoejärjestelyineen jää lähes kaikkien mieleen aikana, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Eikä tarvitsekaan. Luontoonkin kuuluu jatkuva muutos, kehittyminen, evoluutio. Miksei siis ihmiskunnan tarinaan ja ihmisen elämäänkin. Pahin virhe, jonka yksittäinen ihminen voi tehdä, on jämähtää paikoilleen. Luonnollisesti se tuntuu joskus helpoimmalta, turvallisimmalta ja vaivattomimmalta tavalta selvitä elämästä. Tuttu ja totuttu ei pelota.
Ihminen on turvallisuushakuinen eläin.
Vaihtoehto paikoilleen jämähtämiselle on itsensä jatkuva kehittäminen. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan. Itsensä kehittäminen mielletään usein opiskeluksi. Puhutaan elinikäisestä oppimisesta ja kerrotaan, että tulevaisuudessa jokainen joutuu vaihtamaan ammattia useampaan kertaan. Ihmistä, joka on juuri valmistunut unelmiensa ammattiin tai vain ammattiin, tuollainen puhe ei välttämättä ilahduta. Halutaan kaikesta huolimatta uskoa, että koulunkäynti, opiskelu ja pänttääminen ovat takana päin.
Kunpa olisivatkin.
Mutta ihminen voi kehittää itseään monella muullakin tavoin. Opittua ammattia voi harjoittaa, tulla siinä aina paremmaksi. Voi harjoittaa fyysistä kuntoaan, hankia harrastuksia, matkailla, elää ja hankkia kokemuksia, jotka tekevät avarakatseisemmaksi, kehittää itseään ihmisenä. Hankkia rohkeutta olla oma itsensä, olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat.
Vapautua yhtenäiskulttuurin kahleista ja sosiaalisista painolasteista.
Kaikesta vapaudenkaipuustaan huolimatta ihminen on myös sosiaalinen eläin, jolla on suuri tarve kuulua joukkoon. Olla osa jotakin suurempaa. Tuota tarvetta monet ovat käyttäneet väärin hyväkseen. Luoneet syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita, lietsoneet pelkoja ”muita”, toisenlaisia kohtaan. Tukahduttaneet luovuuden, tappaneet rakkauden. Antaneet tilaa sorrolle, riistolle ja rasismille.
Pönkittäneet omaa valtaansa.
Sanotaan, että koronakeväänä ihmiset ovat etääntyneet toisistaan fyysisesti mutta lähentyneet henkisesti. Toisenlaisiakin ilmiöitä on nähty. Ulkomaisia turisteja, matkoilta palanneita oman maan kansalaisia ja maahanmuuttajia on syyllistetty, syrjitty, ja jossain maissa jopa vainottu. Toisinaan vainoon on riittänyt vain poikkeava käytös. Mitä vähemmän ihminen tietää asiasta, sitä enemmän hän pelkää, ja sitä helpompi hänet on yllyttää järjettömiin tekoihin lähimmäistään kohtaan.
Vaikka tämä tarvitsisi vain apua.
Ongelma on suurin maissa, joista Eurooppaan pyrkii eniten maahanmuuttajia. Eurooppaan pyrkijät, ovatpa he sitten pakolaisia, siirtolaisia tai laittomia maahanmuuttajia (termeillä on vissi ero, vaikka kaikki eivät sitä ilmeisesti tiedä), ovat hekin pääosin kouluttamattomia, jopa lukutaidottomia. Tällä hetkellä vain ani harva heistä saa juhlia valmistumistaan. Useimmille eivät koulun portit aukea Euroopassakaan, vaikka paras tapa auttaa niin heitä, kuin pakolaistulvan ja nurin niskoin kääntyvän väestörakenteen kanssa pyristelevää Eurooppaakin, olisi antaa heille riittävä yleissivistys, ammattitaito, mahdollisuus hankkia työkokemusta ja valmiudet palata kotimaahan ja parantaa niin omia henkilökohtaisia kuin maansakin olosuhteita sisältä käsin.
Useimmat heistä arvostavat koulutusta toisin kuin monet meistä, joille koulu ja koulunkäynti ovat, ei ainoastaan itsestäänselvyys, vaan jopa välttämätön pakko. Arvostakaamme siis mekin omia jo saavutettuja tutkintojamme ja suorittamiamme koulutuksia sekä vielä edessä olevia mahdollisuuksia kehittyä ja kehittää itseämme.
Ja antakaamme sama arvostus ja samat mahdollisuudet myös muille. Ja ennen kaikkea, nauttikaamme kesästä.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittaman Intact-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
