Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
English version: Click the link
Niille, jotka tulevat kyytiin mukaan uusina lukijoina, kerrottakoon heti alkuun, että tämän perinteisen lukuvuoden aloitusblogin otsikko on tullut kysymyksestä, jonka joku heitti, kun vuosia sitten totesin, että aloin lomalla miettiä…: ”Mitä, oliko sinulla aivotoimintaa lomalla?”
No, ehkä olen siinäkin mielessä poikkeava, että en pysty kääntämään aivojani pois päältä loman ajaksi.
Tämän kesän otsikoita ovat hallinneet Venäjän ja Ukrainan sodan lisäksi lintuinfluenssa, valtamerten lämpeneminen ja äärimmäiset sääilmiöt. Yhteinen nimittäjä näille kaikille on luonto ja ympäristö. Monessakin mielessä. Ukrainan sodassa luonto on se suurin kärsijä, ympäristötuhot ovat jo nyt valtavia. Lintuinfluenssa, valtamerten lämpeneminen ja äärimmäiset sääilmiöt uhkaavat nekin eri ekosysteemejä ja jopa kokonaisia valtioita. Kaikkia edellä mainittuja pidetään yleisesti tavalla tai toisella ihmisen aiheuttamina, mutta entäpä jos ne ovatkin tähän globaaliin ekosysteemiin sisälle koodattu keino pyrkiä tasapainoon, sillä siihenhän luonto pyrkii koko ajan ja jatkuvasti.
Jo entuudestaan tiedetään, että yhdyskuntia muodostavilla eläin- ja hyönteislajeilla on jokaisella omat keinonsa pyrkiä rajoittamaan populaation kasvua ympäristön kantokykyä suuremmaksi. Ravinnon vähentyessä lisääntyminen heikkenee, osa populaatiosta voi siirtyä toiseen paikkaan, ja rotilla on jopa havaittu keskinäisen aggressiivisuuden eli väkivallan ja jopa kannibalismin lisääntyvän populaation saavutettua kriittisen tiheyden. Lisäksi taudeilla ja sairauksilla on taipumus lisääntyä, kun lauma, parvi tai muu populaatio saavuttaa tietyn koon.
Ihmisiä on maapallolla jatkuvasti enemmän. Globaalin ekosysteemin kantokyky on ylitetty ajat sitten, ja tänä vuonna maapallon uusiutuvat luonnonvarat on WWF Suomen mukaan käytetty loppuun 2.8.2023. Vaikka onkin kiistatonta, että esimerkiksi Ukrainan sota ja maapallon lämpeneminen ovat seurauksia ihmisten aktiivisista päätöksistä ja toimista, olisiko kuitenkin niin, että sodat, taudit ja äärimmäiset sääilmiöt sekä muut luonnonmullistukset ovat luonnon omia puolustuskeinoja? Jos näin on, kuinka järkevää on yrittää puuttua niihin? Ja onko se edes mahdollista, kun puolustusmekanismi on lauennut?
Eikö pikemminkin pitäisi pyrkiä vaikuttamaan perussyyhyn – hallitsemattomaan väestön kasvuun ja liikakansoitukseen? Silloin tosin joutuisi puuttumaan asiaan, joka myös on ollut tapetilla jo pitemmän aikaa: Uskonrauhaan. Syntyvyyden säännöstely kun on edelleen tabu monille uskonnoille, uskontokunnille ja herätysliikkeille.
Maisille murheille on helppo viitata kintaalla, jos luvassa on paikka kirkkaudessa.
Robotit, tekoäly ja autonomiset eli itse itseään ohjaavat laitteet olivat nekin vahvasti esillä kesän aikana. Esimerkkinä mainittakoon kuljettajatta kulkeva bussi, joka – kas kummaa – ei reagoinut poliisin pysähtymiskäskyyn vaan jatkoi törttöilyjään, kunnes poliisi sai lopulta yhteyden valvomoon ja valvoja sitten keskeytti matkan. Uutinen ei kertonut, kuka sai sakot, valvoja, bussin omistaja vai valmistaja. Normitilanteessa korttinsa olisi menettänyt kuljettaja. Yhdistyneet kansakunnatkin otti kantaa autonomiaan vaatimalla ns. tappajarobotteja kiellettäviksi. Vaatimuksen voi hyvin ymmärtää. Päätöksen toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta voi tehdä vain taho, joka voi joutua itse vastuuseen siitä, ja jolle tuolla vastuuseen joutumisella ja sen riskillä on jokin merkitys.
Toisen tappamisen ei pitäisi koskaan olla oikeutettua, mutta joskus se voi olla ainoa keino välttyä tulemasta itse tapetuksi.
Tämä toteamus vei ajatukset Asimovin lakeihin. Luin lapsena ja nuorena kaiken, minkä käsiini sain, mukaan lukien ne Asimovin teokset, jotka syystä tai toisesta olivat eksyneet pienen maalaiskylän vieläkin pienempään mutta kirjojen osalta hyvin varustettuun kirjastoon. Tieteiskirjallisuus ei tuohon aikaan ollut suurissa kustantamoissa se tärkein kirjallisuuden haara, ja niinpä suomennoksetkin taisivat olla nuorimpien kääntäjien tai asianharrastajien tekemiä. Asimovin roboteille kirjaamat säännöt oli kuitenkin maltettu suomentaa kutakuinkin samaan muotoon, missä ne nykyäänkin tunnetaan:
- Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai laiminlyönnein aiheuttaa tämän vahingoittumista.
- Robotin on noudatettava ihmisen sille antamia määräyksiä, elleivät ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
- Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa ensimmäisen ja toisen pääsäännön kanssa.
Tappajarobotti, jonka moraalikoodisto perustuu Asimovin lakeihin, joutuisi taistelutilanteessa paradoksaaliseen tilanteeseen: Mitä pykälää tahansa se noudattaisi, se joutuisi rikkomaan vähintään yhtä muuta kolmesta perussäännöstä. Tämä voisi johtaa päättymättömään luuppiin ja robotin lamaantumiseen, minkä vuoksi taistelurobotilla ei välttämättä ole minkäänlaista moraalialgoritmia.
Ne ovat vain tappokoneita.
Jossain tilaisuudessa kuulin, kun tekoälyn tiimoilta käydyssä keskustelussa käytettiin tekoälysovelluksesta tyyliä ChatGBT termiä ”hän” ja muutenkin puhuttiin sovelluksesta kuin olennosta. Robotiikkaan liittyvässä etiikkakeskustelussa on pitkään pohdittu sitä, pitäisikö robottien tekemistä liian ihmismäisiksi välttää, jotta sekaannuksia ihmisen ja koneen välillä ei tapahtuisi. Kenties sama keskustelu tulisi laajentaa myös tekoälyyn: Tulisiko tekoälyn antamien vastausten ja tulosten olla aina sellaisia, että niistä kävisi ilmi, että niiden takana on vain persoonaton prosessorin käyttämä algoritmi, kone.
Siis ”se”, ei ”hän”…
English Version
Brain activity – on vacation?
For those who are coming along as new readers, let me say at the outset that the title of this traditional start-of-the-academic-year blog comes from a question someone asked when, years ago, I stated that I started to think during the holidays…: ”What, did you have brain activity during the holidays?”
Well, maybe I’m also odd in that I can’t turn my brain off during the holidays.
In addition to the war between Russia and Ukraine, the headlines this summer have been dominated by bird flu, warming oceans, and extreme weather events. The connecting thread for all of these is nature and the environment. In more senses than one. In the war in Ukraine, nature is the biggest sufferer, the environmental damage is already enormous. Bird flu, ocean warming, and extreme weather events also threaten different ecosystems and even entire countries. All phenomena mentioned above are generally considered to be in one way or another caused by human, but what if they are actually a means coded into this global ecosystem to strive for balance, because that is what nature strives for all the time and continuously.
It is already known that the animal and insect species that form colonies each have their own means of trying to limit population growth to override the carrying capacity of the environment. If the food decreases, the reproduction decreases, part of the population can move to another place, and rats have been observed to show mutual aggression, i.e., violence and even cannibalism, after the increasing population has reached a critical density. In addition, diseases and illnesses tend to increase when a herd, flock, or other population reaches a certain size.
There are more and more people on Earth. The yearly carrying capacity of the global ecosystem has been exceeded for years, and this year, according to WWF Finland, the Earth’s renewable natural resources have been exhausted on August 2, 2023. Although it is undeniable that, for example, the war in Ukraine and global warming are consequences of the active decisions and actions of people, would it still be the case that wars, diseases and extreme weather phenomena and other natural disasters are nature’s own means of defence? If so, how reasonable is it to try to control them? And is it even possible when the defence mechanism is triggered?
Shouldn’t we rather try to influence the root cause – uncontrolled population growth and overpopulation? Then, of course, we would have to intervene in an issue that has also been on the back burner for a long time: Religious peace. Birth control is still a taboo for many religions, denominations, and revival movements.
It is easy to refer to worldly sorrows with a glove if there is a place in glory.
Robots, artificial intelligence and autonomous, i.e., self-directing, devices were also heavily featured during the summer. As an example, let’s mention a bus traveling without a driver, which – no matter what – did not react to the police’s order to stop, but continued to drive around until the police finally got in touch with the control room and the supervisor then stopped the trip. The news did not say who received the fines, the supervisor, the bus owner, or the manufacturer. In a normal situation, the driver would have lost his card. The United Nations also took a stand on autonomy by demanding the so-called killer robots to be banned. The demand can be well understood. The decision about the life and death of another person can only be made by a person who can be held responsible for it, and for whom this responsibility and the risk of it has some significance.
Killing another should never be justified, but sometimes it can be the only way to avoid being killed.
This finding took my thoughts to Asimov’s laws. As a child and teenager, I read everything I could get my hands on, including some of the the works of Asimov, which for one reason or another had gotten lost in the even smaller but well-stocked library of a small country village. At that time, science fiction was not the most important branch of literature at the big publishing houses, and the translations were probably done by the youngest translators or enthusiasts. However, Asimov’s rules for robots were translated into Finnish in almost the same form as they are known today:
1. The robot must not harm a person or cause him to be harmed by negligence.
2. The robot must follow the orders given to it by a human unless they conflict with the first main rule.
3. The robot must protect its own existence, however, in such a way that its actions do not conflict with the first and second main rules.
A killer robot, whose moral code is based on Asimov’s laws, would find itself in a paradoxical situation in a combat situation: Whatever article it followed, it would have to break at least one of the other three basic rules. This could lead to an endless loop and robot paralysis, which is why the battle robot may not have any kind of moral algorithm.
They’re just killing machines.
During one event, I heard that in a conversation about artificial intelligence, the term ”he” was used for the artificial intelligence application style ChatGBT, although they were talking about the application rather than a being. In the ethics debate related to robotics, there has long been thought about whether making robots too human-like should be avoided to avoid confusion between man and machine. Perhaps the same discussion should be extended to artificial intelligence as well: Should the answers and results given by artificial intelligence always be such that it is clear, that behind them is only an impersonal algorithm used by a processor, a machine.
Thus, ”it”, not ”he”…
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien Dig-Con- ja Sustainabuild -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
This article was written in the framework of the Dig-Con- and Sustainabuild projects funded by the Erasmus + program of European Union. The sole responsibility for the views expressed in this article lies with the authors.
