Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Maailman, tai ainakin Euroopan, huomio on nyt kiinnittynyt Ukrainan konfliktiin. Sodaksikin sitä voi hyvällä syyllä kutsua: Ihmisiä kuolee ja rakennuksia tuhotaan kiihtyvällä vauhdilla. Myötätunto lähes kaikkialla on Ukrainan kansan puolella. Minunkin korvissani ovat aika ajoin soineet korvamatoina Sibeliuksen Finlandian lisäksi kaksi toisen maailmansodan aikaista laulua, jotka olen aina – aiheesta tai aiheetta – mielessäni sijoittanut Ukrainan laajoille aroille: Partisaanivalssi ja Synkkä on yö. Olen muistanut vanhaa ystävääni ja työtoveriani, entisen työnantajani Ukrainan edustajaa, maataloustieteen emeritus professoria ja 1970-luvun taitoluistelumestaria, joka estottomasti ja vilpittömästi aikanaan iloitsi Ukrainan uudesta vapaudesta ja kehityksestä. Samalla ajatukseni ovat kaikkien niiden aitojen, todellisten ukrainalaisten puolella, jotka tulevat lähivuosien aikana kohtaamaan haasteita ja jopa kärsimystä. Sota itsessään on kauhea inhimillinen katastrofi, mutta se, mikä Ukrainan kansaa sodan päätyttyä saattaa kohdata, voi olla jotain sanoin kuvaamatonta.
Ensimmäinen ruhtinas Vladimir loi noin tuhat vuotta sitten perustan sekä Venäjän että Ukrainan kansoille. Toivottavasti nykyinen Vladimir lopulta ymmärtää tämän. Vaikka tausta on yhteinen, se ei oikeuta toista alistamaan ja hävittämään toista.
Käy kriisissä lopulta miten tahansa, sodan kärsijöinä eivät ole vain ukrainalaiset ja venäläiset sotilaat ja siviilit. Taloudelliset menetykset ovat mittavia, ja tulee menemään vuosikymmeniä, ennen kuin Ukraina saa taloutensa ja infrastruktuurinsa sotaa edeltävälle tasolle – edellyttäen, ettei maata miehitetä. Ja vaikka pakotteet purettaisiin nopeastikin, on Venäjänkin talous saanut iskun, josta ei ihan heti toivuta.
Ja kyllä länsimaidenkin talous kovia tulee kokemaan.
Eniten kärsii kuitenkin luonto. Sotatoimet jo itsessään kuluttavat huikeat määrät uusiutumattomia luonnonvaroja ja tuottavat kasvihuonekaasuja ja raskasmetallipäästöjä. Sotatoimien seurauksena infrastruktuuri kärsii, jätevedet valuvat suoraan luontoon, ja pahimmassa tapauksessa – jos ydinvoimaloiden tai ydintutkimuslaitosten reaktorit tai käytetyn polttoaineen varastot vaurioituvat, radioaktiiviset päästöt voivat olla huomattavia. Suuri osa Euroopan vilja-aitaksikin kutsutun Ukrainan pelloista saattaa saastua radioaktiivisesta laskeumasta. Lisäksi suuria asutuskeskuksia ja kaupunkeja saattaa muuttua asuinkelvottomiksi.
Kun taistelut saadaan päättymään, toivottavasti pian, edessä on jälleenrakennus. Mitä tehdään tuhoutuneiden rakennusten jäänteille, jotka ainakin osin saattavat olla ympäristön kannalta ongelmajätettä? Mitä tapahtuu sadoille tai tuhansille tuhotuille ajoneuvoille, lentokoneille ja muulle kalustolle? Kuka puhdistaa tienvarret ja pellot sinne valuneesta öljystä, glykolista ja muista kaluston sisältämien haitallisten ja myrkyllisten aineiden jäämistä?
Valitettavasti jälleenrakennuksen aikana monillakaan ei taida olla aikaa eikä intoa kiinnittää huomiota ympäristöön.
Myös Venäjän luonto saattaa kärsiä sodan seurauksista. Venäläinen luonnonsuojelu ja jätteiden käsittely on tähänkin saakka perustunut ”poissa silmistä –poissa mielestä” ajatteluun. Muistammehan muutaman vuoden takaisen kiistellyn suunnitelman ajaa Moskovan yhdyskuntajätteet kauas pohjoiseen, herkälle arktiselle alueelle. Siperian ja Vienan metsiä on hakattu suruttomasti, ja joskus kuvia nähdessä tulee mieleen kysymys: Kuinka kauan menee, ennen kuin kilometrien mittaiset aukeat taas kasvavat kunnon metsää? Vai tuleeko suurimmilla aukeilla tapahtumaan Saharan kaltainen autioituminen? Taloudellinen kurimus tuskin ainakaan motivoi miettimään luontoa, luonnon monimuotoisuutta, kasvihuoneilmiötä, kestävää metsien käyttöä tai ylipäänsä kestävän kehityksen kysymyksiä. On helppo kuvitella, että ulkomaailmasta eristetyssä ja eristyneessä yhteiskunnassa myös kilpailu ravinnosta kiihtyy, eriarvoisuus tulee lisääntymään, kansanterveys heikkenee entisestään, koulutus keskittyy valtionjohtoa myötäileviin tulkintoihin historiasta, maantiedosta, taloudesta ja politiikasta, ja infrastruktuurissa painottuvat valvontaa ja kontrollia tukevat rakenteet.
Mieleen tulevat väkisin joidenkin asiantuntijoiden esittämät vertaukset Pohjois-Koreaan.
Entä mitä tämä meihin liittyy, saattaa joku kysyä ajatellen, että itsehän nuo ovat soppansa keittäneet. Valitettavasti, kun luonnosta ja kestävästä kehityksestä ylipäänsä puhutaan, kaikki liittyy kaikkeen. Jo kuluneen fraasin sanoin ”perhosen siiven isku Amazonilla saattaa johtaa rajuilmaan Skandinaviassa”. Euroopan ja Suomen turvallisuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, ettei lähialueillamme muhi ympäristökatastrofeja, jotka voisivat joko saasteiden tai katastrofia pakenevien väkijoukkojen muodossa levitä Eurooppaan. Yhtä tärkeätä on, että naapurimaiden asukkaat kokevat olonsa turvalliseksi, tuntevat tulevansa tasapuolisesti kohdelluiksi, saavat perustarpeensa tyydytetyiksi ja omaavat oikean, totuudenmukaisen ja riittävän tiedon historiasta, luonnosta, yhteiskunnasta ja maailmasta. Eikä aivan vähäpätöistä ole sekään, että ongelmat pyrittäisiin ratkaisemaan yhteistyön ja neuvottelun keinoin.
Tästä on kysymys YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa (Sustainable development goals).
Tähän saakka olemme ehkä ajatelleet, että useimmat tavoitteista koskevat vain kehittyviä talouksia. Nyt ne tulevat lähemmäksi meitä. Melkein iholle.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittaman WWW&CE-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
