Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Lomallahan ei pitäisi ajatella työhön liittyvää, sanovat viisaat. Muuten voi olla, etteivät aivot lomalle pääsekään. Mutta kun työ on monipuolista ja projektit laaja-alaisia, ei voi välttyä siltä, että erilaiset uutiset ja tapahtumat vievät ajatukset raiteille, jotka vähintään sivuavat jotain kulmaa työsarasta. Niin kävi tänäkin suvena. Outoja ajatuksia kertyi peräti kahden blogillisen verran. Tässä niistä ensimmäinen.
Vuosisadan – ja kenties vuosituhannen – hellekesä on kääntymässä syksyyn. Vielä on toki kesää jäljellä, joten ennätykset voivat edelleen rikkoutua. Elokuun alkuhan on perinteisesti ollut suomalaisen kesän kuuminta aikaa. Kuuminta ja kosteinta. Itsekin olen monet kesäleirit lapsuudessani ollut 24 / 7 vaatteet märkinä. Päivisin helteen nostamasta hiestä ja öisin telttaan valuneesta vedestä. Lippukuntani kun tapasi pitää kesäleirinsä ja kesämatkansa elokuun ensimmäisellä ja toisella viikolla.
Tätä kirjoittaessa taivaalta tuleva sade on kuitenkin toista maata. Se lankeaa otolliseen maaperään, joka on odottanut vettä jo kuukauden ajan. Metsät, pellot ja vainiot ovat olleet rutikuivia. Tienvarret ovat täynnä ruskeita koivuja ja ruskettuvia kuusia. Vähänkään saviperäisempää maata on ollut mahdoton kaivaa ilman rautakankea. Kesä on ollut, paitsi poikkeuksellisen kuuma, myös harvinaisen kuiva. Ei yksin Suomessa. Pohjois-Amerikan länsirannikolla ja eri puolilla Etelä-Eurooppaa on myös kärvistelty hellekupolissa ja taisteltu laajoja metsäpaloja vastaan. Napa- ja vuoristojäätiköiden on todettu sulavan vauhdilla. Mutta toisenlaisiakin ääri-ilmiöitä on ollut. Keskisessä Euroopassa on saattanut tulla kuukauden sademäärä muutamassa tunnissa uutisista tutuin seurauksin.
Maailman sää on sekaisin, sanotaan. Ja syy siihen on löydetty ilmastonmuutoksesta, kasvihuoneilmiöstä ja maapallon keskilämpötilan kohoamisesta, joka siirtelee merivirtojen kulkureittejä, muuttaa perinteisiä matala- ja korkeapaineiden syntysijoja.
On kuitenkin myös muita huolestuttavia havaintoja (https://theconversation.com/why-the-earths-magnetic-poles-could-be-about-to-swap-places-and-how-it-would-affect-us-71910), jotka on sivuutettu pienemmin äänin, kenties siksi, että ne eivät suoraan sovi vallitsevaan ilmastonmuutoksen vastaista taistelua tukevaan agendaan. Maapallon magneettikenttä ei ole vakaa, se on tiedetty jo kauan. Sekin on tiedetty pitkään, että magneettikentän napaisuus on vaihtunut jonkun kerran. Etelästä on tullut pohjoinen ja pohjoisesta etelä. Nyt on havaittu, että magneettinen pohjoisnapa on alkanut liikkua normaalia vuosivaihtelua enemmän. Onko edessä uusi napaisuuden vaihto, sitä on vielä liian aikaista sanoa.
Jos on, seuraukset ovat arvaamattomia.
Magneettikentällä kun on tärkeä rooli meitä avaruuden säteilyltä suojaavassa systeemissä, johon kuuluvat myös ilmakehän eri vyöhykkeet, tärkeimpänä otsonikerros. Ilman magneettikenttää auringosta tuleva korkeaenerginen hiukkasvuo pääsisi vapaasti maahan ja tuhoaisi kaiken elollisen. Nyt nuo varautuneet hiukkaset törmäävät magneettikenttään ja törmäysten vapauttama energia näkyy napa-alueilla revontulina. Mitä tapahtuu, jos ja kun napaisuus todella alkaa vaihtua? Kovin nopeasti se ei varmaankaan tapahdu. Miljoona vuottakin on lyhyt aika. Syntyykö tuossa vaiheessa johonkin otsoniaukon tapainen heikomman kentän alue, josta tappava kosminen säteily pääsisi maapallolle? Kukaan ei tiedä.
Kesän aikana saatiin myös lukea havainnoista, jotka vahvistavat sen, että maapallolla on useita eri mittaisia mutta säännöllisesti toistuvia syklejä, joiden myötä maapalloa ja sen kulloisiakin elämänmuotoja on kohdannut suuri katastrofi tai muutos- ja kehitysvaihe. Säännöllisin niistä lienee ollut 27,5 miljoonan vuoden sykli (https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1674987121001092). Syklien aiheuttajasta ei ole yksimielisyyttä.
Joka tapauksessa nämä havainnot heittävät eteemme kysymyksen: Jos edellä kuvattu ilmaston lämpeneminen on osa tällaista suurta sykliä ja uutta katastrofia, onko järkeä tehdä mitään? Onko järkeä käydä taisteluun, jota ei voi voittaa? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että muutokset tapahtuva hitaasti ja pitkällä aikavälillä. Ihminen tulee olemaan maapallolla vielä pitkään, ellei hän itse tuhoa ympäristöään. Ja tuohon tuhoamiseen me pystymme vaikuttamaan.
Kaikki mitä voidaan tehdä, kannattaa tehdä, jotta emme itse tuhoaisi omaa tulevaisuuttamme. Nyt, jos koskaan, kannattaa ajatella kestävästi. Ajatella muutakin kuin pelkkää ilmastonmuutosta. Kestävän kehityksen tavoitteisiin kun kuuluu 1 7 kohtaa, joista ilmaston ja ympäristön lisäksi tärkeitä ovat ihmisten välinen tasa-arvo, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo, työllisyys, maltillinen ja kestävä talouskasvu, koulutus ja toimivat, kestävyyttä tukevat yhteisöt.
Koko loman mittaisesta hellejaksosta huolimatta en voi sanoa juuri ruskettuneeni. Toki käsivarret ja kasvot ovat saaneet paljon väriä, mutta ei muu kroppa. Syy siihen on aika selvä: Nykyisten määräysten mukaan työmaalla ei saa oleskella paidatta ja sortseissa. Ei edes omallaan. Toista se oli ennen vanhaan, kun esimerkiksi asfalttityömailla saatettiin kauniilla ilmalla olla pelkissä uikkareissa ja suojasaappaissa. Silloin pikipojat olivat yleensä nuoria ja salskeita. Olin joskus 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa jonkun kerran kuskina sekalaisille seurueille, ja jos vain matkan varrella oli asfalttityömaa, seurueen tytöt huokailivat ja ihastelivat lihaksikkaita kahvinruskeita adoniksia.
Nyt samat leidit moittivat rasvaisiksi vanhoiksi äijiksi jokaista, joka rohkenee vilkaista nuoria kaunokaisia. Ennen sai katsoa, vaan ei koskea. Nyt katsekin voidaan kokea häirinnäksi – toki se riippunee myös siitä, kuka katsoo – sillä ei liene väliä, mitä näkee…? Toisaalta: vielä 90-luvulla äidit yleensä kivahtivat ”Ei saa tuijottaa, se on epäkohteliasta” lapsilleen, jotka jäivät uteliaina töllistelemään vammaisia, lihavia tai muuten poikkeavia ihmisiä. Nykyään sekin on muuttunut. Poikkeavina pidettyjä yksilöitä saatetaan kuvata surutta, ja kuvat vähemmän mairittelevien kommenttien kera postataan ”nettiin” jossa samanmieliset kilpailevat siitä, kuka keksii murhaavimman lohkaisun. Pahimmat kommentit ovat johtaneet jopa kohteidensa itsemurhiin.
Mitä tapahtui? Miten käärme tuli paratiisiin?
Vastaus lienee aika selvä: Yksi digitalisaation perusinfrastruktuureista eli Internet. Tuo tiedon valtatie, jonka piti mahdollistaa jokaisen pääsy ennen vaikeasti löydettävän tiedon lähteille, mahdollistikin viimeistään sosiaalisten medioiden myötä jokaisen käyttäjän altistumisen paitsi rikoksille ja houkutteluille, myös valtavalle määrälle häirintää ja propagandaa, jonka tarkoitusperistä ei ole helppo ottaa selvää. Ilmainen, vapaasti käytettävissä oleva ja suuret massat tavoittava informaatiokanava on jokaisen yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivän unelma. Tällaisia tahoja ovat asiallisten ja yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä asioita ajavien tahojen ohella tuotteitaan markkinoivat yritykset ja esimerkiksi äärikonservatiiviset järjestöt, fundamentalistiset liikkeet ja lahkot, tai uusia jäseniä riveihinsä haalivat terroristiorganisaatiot. Monet näistä osaavat naamioida viestinsä niin, että se on helppo omaksua, vaikka ei kyseisiä arvoja alun perin edustaisikaan.
Tätä on ehkä tahtomattaan edistänyt koululaitos, joka on siirtynyt oikeaksi todistetun yleissivistävän tiedon jakamisen sijasta ja yhteisten yhteiskunnassa hyväksyttyjen normien ja velvollisuuksien opettamisen asemesta yhä enemmän opettamaan yksilöllisyyttä, yksilön oikeuksia, tiedon löytämistä, kriittistä suhtautumista valmiiseen tietämykseen ja uuden tiedon muodostamista olemassa olevista palasista. Tarkoitus on ehkä hyvä, mutta jotta kykenisi toimimaan yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä, yksilön tulisi tuntea paitsi oikeutensa, myös velvollisuutensa, ja jotta pystyisi arvioimaan saamaansa informaatiota ja koostamaan siitä ehjiä kokonaisuuksia ihmisellä pitäisi olla hyvä perustietämys asioista, riittävä yleissivistys ja selkeä kehys, konteksti, johon hän pystyy asemoimaan uudet tiedonmuruset. Kaikki nämä puuttuvat (tai ovat vähintään vajavaisia) yhä useammalta sosiaalisen median vaikutuspiirissä olevalta.
Ainoa paikka, mistä ihminen olisi voinut nuokin palaset saada, jos kotona ei ole ollut eväitä tai haluja niiden antamiseen, olisi ollut yleissivistävä koulutus, eli peruskoulu ja lukio.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittamien WWW&CE – ja KA4HR -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
