Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
Olin pari päivää rakennustyömaalla, jolla sain ihan konkreettisesti seurata rakentamisen nykypäivää – tai tulevaisuutta. Valmiit normaalin huonekorkeuden omaavat modulit, joista isoimmat olivat 8 m pitkiä ja leveydeltään reilusti yli kolmimetrisiä, tuotiin laveteilla perille, nostettiin jykevillä kauko-ohjattavilla nostureilla paikoilleen ja digitaaliset mittalaitteet varmistivat lopulliset paikat millin tarkkuudella. Miehiä koko hommaan tarvittiin kuljettajan lisäksi kaksi. Kun modulit olivat paikoillaan, kaksi asentajaa jäi paikalle varmistamaan kiinnityksiä ja asentamaan listoja, modulien välisiä katoksia ja tiivisteitä, viemäriliitoksia ja kiukaiden, uunien ja takkojen savupiippujen viimeisiä osia. Itse tulisijat oli asennettu valmiiksi jo tehtaalla.
Kolme sateetonta päivää riitti rakennusten valmistumiseen perustuspilarien tasosta valmiiksi asuinkelpoisiksi kokonaisuuksiksi, ja yksi sadepäivä meni viimeistelyihin.
Toki tätä toiminnan huipennusta oli edeltänyt kuukausien valmistelutyö, jossa ensin myyjä yhdessä asiakkaiden kanssa oli cad-ohjelmaa hyödyntäen laatinut kunkin toiveiden mukaiset alustavat suunnitelmat, laskenut tarjoukset, neuvotellut ja tarkentanut, tuotanto oli tarkistanut, mikä on mahdollista ja mikä ei, järjestelmä oli tulostanut asiakkaalle mallikuvat ja laatinut sopimukset, jotka allekirjoitettiin sähköisesti.
Lupavaihe ei vielä mennyt sähköisesti, koska kunta, jossa hanke toteutettiin ei ole liittynyt Lupapiste.fi-palveluun tai vastaavaan kiinteistöjärjestelmään. Ympäristöministeriön parhaillaan käynnissä olevan Ryhti-hankkeen myötä tilanne muuttuu pienimmissäkin kunnissa, ja kaikki lupa-asiat siirtyvät sähköiseen käsittelyyn. Lupa-asioiden varmistuttua hanke oli ajoitettu tehtaan tuotanto-ohjelmaan ja ostot, resurssien varaukset ja vastaavat toimet alkoivat käynnistyä.
Kun odotettavissa oleva valmistumisaika oli tiedossa, perustusten teosta vastuussa oleva aliurakoitsija sai siitä tiedon ja saattoi alkaa oman aikataulunsa suunnittelun. Riittävän ajoissa ennen suunniteltua toimitusaikaa tontille saapuivat kaivinkoneet ja murskekuormat, viirat, eristeet ja perustuspilarit. Koska kunnan rakennuslupakanta ei ollut vielä digitaalisena, mittaukset ja rakennusten paikkojen asemointi suoritettiin käsityönä.
Perustustyöhön meni kaivuineen ja ajoineen neljä työpäivää rakennusta kohti. Tunnit miehet kirjasivat kohteittain älypuhelimiensa kautta, samoin eri vaiheet ja niiden eteneminen dokumentoitiin ja kuvattiin, ja kuvat liitettiin osaksi toimittajan kohdekohtaista dokumentaatiota. Kun perustamistyöt tulivat valmiiksi, tehdas sai siitä tiedon ja käynnisti lohkojen toimituksen jo samana viikonloppuna. Laskut eri vaiheista tulivat tilaajalle viivytyksettä.
Kaikki siis sujui prosessin kannalta kuin tanssi, ja ainoa pieni ryppy hiotussa prosessissa oli sekin koronapandemian aiheuttama: Yhden asiakkaan valitsemaa uunimallia ei saatukaan Suomeen, vaan muutaman päivän varoitusajalla piti löytää ja hyväksyttää korvaava malli.
Toteutuksen vauhti, sitten kun alkuun päästiin, yllätti tilaajat. Ja taisipa yllättää myös vastaavan mestarin.
Ja siinä onkin se suurin mutta. Digitaalisuus parantaa kommunikaatiota myyntitilanteissa, tuotannossa ja työmailla niiden kesken, joilla on pääsy toimittajan järjestelmiin. Samalla se kuitenkin hidastaa tai voi pysäyttää täysin kommunikaation toimittajan ja tämän ulkopuolisena pitämien tahojen, kuten tilaajan, loppuasiakkaiden, vastaavan mestarin ja rakennusvalvonnan kanssa.
Kukaan edellä luetelluista ei kuitenkaan ole ulkopuolinen hankkeen kannalta. Päinvastoin. Jokaisella on olennainen ja tärkeä rooli hankkeen syntymisessä ja etenemisessä. Siksi digitaalisia toimintoja suunniteltaessa tulisi kartoittaa ydinprosessin haltijoiden lisäksi se, kenen tietoja ja toimia prosessi kulloinkin tarvitsee, ja ketkä kaikki puolestaan tarvitsevat tietoja prosessista voidakseen täyttää omat prosessin tai hankkeen kannalta olennaiset velvoitteensa kuten katselmukset, maksut, paikalla olemiset jne, ja miettiä miten nämä tiedontarpeet toteutettaisiin prosessia parhaiten tukevalla tavalla.
Toinen mielenkiintoinen seurattava oli työmaan jätteiden lajittelu ja keräys.
Modulit tulivat paikalle muoviin käärittyinä. Kun kyse oli isoista elementeistä, muovia oli paljon. Sitä mukaa kun lohkoja kuorittiin, yksi miehistä kääri muovin saman tien kasaan ja sijoitti lavetille. Kaikki muovit lähtivät paluukuormana tehtaalle. Samoin muut syntyneet jätteet, kuten laudanpätkät, sidospuut, ym, kerättiin tiiviisti yksiin paikkoihin ja pakattiin viimeksi paikalla olleeseen autoon. Toiminta näytti suunnitellulta, mietityltä ja järkevältä.
Syy siihen ehkä löytyy, paitsi lainsäädännöstä, myös tehtaan omasta tiedotteesta: Tehdas ilmoittaa tuottavansa tarvitsemansa lämpöenergian omista pakkaus- ja valmistusjätteistään. Muovit taas paalattiin ja palautettiin muovivalmistajalle uutta kiertoa varten. Euro on ilmeisesti ympäristöasioissakin se paras konsultti.
Toimituksen jälkeen on vuorossa se monen mielestä tuskallisin ja hermoja raastavin vaihe, eli vastaanottotarkastus, puutelistan tekeminen ja puutteiden korjaaminen. Tässä tapauksessa puutelista oli – ottaen huomioon sen, että toimitus käsitti kahden perheen erilliset talot – hämmentävän lyhyt *. Yhteensä puutelistassa oli seitsemän yksittäistä kohtaa, joista kolme johtui osapuutteesta, yksi oli alun perinkin sovittu kolmannen osapuolen toteutettavaksi ja kolme erityistoivetta oli jossain vaiheessa pudonnut pois järjestelmästä. Yksi osapuutteistakin, sälekaihdin, oli mahdollisesti pudonnut järjestelmästä, kun tehdas / myyjä oli asiakkaan suostumuksella muuttanut ikkunan kokoa.
Korjauksen kannalta hankalimpia ovat puutteet, jotka ovat kiinteissä rakenteissa. Irralliset osat, kuten sälekaihdin, on helppo asentaa jälkikäteenkin, mutta jos asiakas on toivonut rakenteisiin muutoksia, kuten tässä tapauksessa esteettömyyteen liittyen, puutteiden korjaaminen jälkikäteen ei aina ole edes mahdollista ilman sinänsä virheettömien rakenteiden purkamista ja vaihtamista.
En tiedä, missä vaiheessa nämä puutteet mahdollistanut tietokatkos on syntynyt, mutta uskoisin, että pienellä järjestelmämuutoksella, tai jopa parametrein, vastaava olisi mahdollista estää tulevaisuudessa: Jos järjestelmä tunnistaisi sellaiset asiakkaan esittämät toiveet, joiden puuttuminen olisi mahdotonta tai erityisen hankalaa korjata jälkikäteen, ja pyrkisi estämään niiden huomiotta jäämisen, hankalasti korjattavia puutteita todennäköisesti syntyisi paljon vähemmän.
*) Normaalissa rivi- ja kerrostalorakentamisessa yhden huoneiston puutelista on pahimmillaan saattanut olla monen A4-arkin mittainen.
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittamien KA4HR ja WWW&CE -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
