Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja
English version below Click the link
Meillä Suomessa, ja myös tai etenkin Satakunnassa, tuulivoimalat jakavat kansan kahtia. Jakolinja on yhtä vahva ja syvä kuin juopa valkoisten ja punaisten välillä kansakuntamme alkuvuosikymmeninä. Jopa henkilöt, joita olen pitänyt älykkäinä, fiksuina ja yhteiskunnan kokonaisetua ajattelevina, ovat muuttuneet itsekkäiksi kitisijöiksi, kun on tullut puhe tuulivoimasta. Vipperät häiritsevät maisemaa, mastojen strobovalot vievät yöunet ja – mikä pahinta – pyörivät siivet häiritsevät televisiolähetysten vastaanottamista… Haittoja lieventäviä toimia, kuten kasvuston istuttamista omalle pihalle luomaan lähimaisemaa, ikkunaverhojen sulkemista yöajaksi, televisioantennien suuntaamista uudelleen tai siirtymistä IP-pohjaiseen (= internetin kautta tapahtuvaan) televisiolähetysten vastaanottamiseen ei haluta edes harkita. Myllyjen tulo omaan lähipiiriin halutaan estää, ja jos mahdollista, olemassa olevatkin tulisi poistaa näköetäisyydeltä.
Voihan jo pelkkä tieto niiden olemassaolosta sairastuttaa, vaikka ns infraäänen haittavaikutuksia ei tutkimuksissa ole kyetty pitävästi osoittamaan.
Olen kirjoittanut tuulivoimasta aikaisemminkin tässä blogissa, ja muistellut mm sitä, kuinka minulle irvailtiin, kun lukioaikanani 1970-luvun lopulla ennustin, että tuulivoimaa tullaan vielä vaatimaan kielletyksi. Aihe nousi uudelleen pintaan paluulennolla Wienistä Helsinkiin, kun palasimme WWW&CE:n viimeisestä kokouksesta. Taivas Euroopan yllä oli pilvetön ja saatoin ihailla peltojen, metsien, kylien ja kaupunkien muodostamaa mosaiikkia, jota värittivät pienilläkin peltoaukeilla viljelysten keskellä ja asutuskeskittymien lähellä kohoavat tuulivoimaloiden viidakot.
Tuulivoimaloita ei ollut kymmeniä eikä satoja vaan tuhansia. Ja lisää tehtiin koko ajan.
Euroopassa tuulivoiman käytöllä on paljon pidemmät perinteet kuin meillä. Alueilla, joissa vesivoimaa ei ollut, tai sen omisti feodaaliherra, tuulivoima oli ennen höyrykoneita ja polttomoottoreita ainoa tapa saada voimaa ennen kaikkea myllyihin, mutta joskus myös pajoihin, sahalaitoksiin ja vastaaviin. Tuulivoiman ainoa ongelma oli, että sitä ei voinut säädellä niin kuin vesivoimaa voi. Sitä joko tuuli tai ei tuullut, voimalla tai ei, riippuen Aioloksen ja Anemoksien oikuista.
Samat oikut häiritsevät tuulivoiman hyödyntämistä tänäkin päivänä.
Tuulivoiman rakentamista ja kehittämistä puoltaa monikin seikka. Tuulivoiman tuotannon juoksevat kulu ovat huomattavan pienet. Ilmaista se ei ole, vaikka monet tahot niin väittävät. On investointeja, pääomakuluja, vuokria, kiinteistöveroja ja ylläpitokustannuksia, mutta itse energian lähde, tuuli, ei toistaiseksi maksa mitään. Tuulivoima on myös päästöttömämpi kuin monet muut energian tuotannon muodot. Itse energian tuotannon päästöt ovat lähellä nollaa, mutta laitteiden rakentaminen ja huolto tuottavat saman verran päästöjä kuin muukin vastaava tuotannollinen toiminta. Tuulivoiman hiilijalanjälki onkin sitten jo toinen juttu. Keskisessä Euroopassa tuulivoimalat on pääsääntöisesti sijoitettu alueille, joilla ei enää ole metsää: pelloille, vuorille, rannoille… Suomessa, osin edellä mainitun NIMBY (Not In My Backyards) -ilmiön vuoksi, tuulivoima joudutaan viemään kauas asutuksesta, rakentamattomiin korpiin, jolloin voimaloiden tarvitseman aukean tilan, tieverkoston ja johtokatujen raivaus syö metsien hiilinieluja. Lisäksi huolto- ja ylläpitomatkat syvälle asumattomiin korpiin syövät melkoisesti fossiilisia polttoaineita.
Jos pyrimme lisäämään energiaomavaraisuuttamme, tarvitsemme myös tuulivoimaa. Jos haluamme parantaa huoltovarmuuttamme ja kriisinsietokykyämme, meidän tulisi hajasijoittaa tuulivoima lähelle käyttöpaikkoja, eikä koota tuotantoa suuriin kenttiin, jotka on helppo lamauttaa katkaisemalla siirtoyhteydet. Ja jos haluamme ylläpitää hiilinielujamme, meidän ei missään nimessä tule viedä tuulivoimaloita metsiin.
Tämä pätee luonnollisesti myös aurinkosähköön ja muuhun korvaavaan energiantuotantoon.
Edellä mainittu NIMBY-ilmiö uhkaa myös muita kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi tehtäviä toimia, ja erityisesti toimia, jotka kohdistuvat tavoitteisiin 10 (Eriarvoisuuden vähentäminen) ja 11 (Kestävät kaupungit ja yhteisöt). On vaikea kuvitella, miten voisimme rakentaa kaikille sopivia asuintaloja, liikenneväyliä, ja toimivia yhteisöllisiä palveluja, jos ihmiset haluavat ympärilleen vain samalla tavalla ajattelevia, samalta näyttäviä, saman ikäisiä ja kaikilla tavoin normaaleja kansalaisia. Muurahaisia tai mehiläisiä.
Itse WWW&CE-hankkeen teemana on vesi, jätevesi, jätteet ja kiertotalous. Hankkeessa on kehitetty erityisesti veden ja jätevesien käsittelyyn ja hyödyntämiseen opastavia koulutuksia niin ammatilliselle kuin korkea-asteellekin yrityksiä ja niiden työntekijöitä unohtamatta. Koulutukset auttavat tukemaan niin kestävän kehityksen luontoon ja vesien suojeluun (Tavoitteet 6, 14, 15) kuin kestäviin kaupunkeihin ja yhteisöihin (Tavoite 11) liittyviä tavoitteita. Hankkeen tuloksista löytyy enemmän tietoa hankkeen kotisivuilta (https://www.sa-ce.eu/).
English version
Windmills and windy emotions…
In Finland, and also – or especially – in Satakunta, wind farms divide the people. The dividing line is as strong and deep as the gap between whites and reds after the civil war in the early decades of our nation. Even the people I have considered intelligent, smart, and thinking about the overall good of society, have turned into selfish squeaks when it comes to wind power. Spinning tops disturb the landscape, strobe lights on the masts take the night away and – worst of all – rotating wings interfere with TV reception… Mitigation measures, such as planting crops in your own yard to create a close-up landscape, closing window curtains at night, reorienting television antennas or switching to IP-based (= Internet-based) television reception, are not even considered. The aim is to prevent the mills from entering their close circle, and, if possible, the existing ones should also be removed from sight.
After all, the mere knowledge of their existence can make you sick, even though the side effects of so-called infrasound have not been conclusively demonstrated in studies.
I have written about wind power before in this blog, and then I recalled, among other things, how I was ridiculed when, during my high school years in the late 1970s, I predicted that wind power would still be required to be banned. The topic was emerged once again during a flight from Vienna to Helsinki when we returned from the last meeting of WWW & CE. The sky above Europe was cloudless and I could admire the mosaic of fields, forests, villages, and towns, which was colored by the small jungles of white windmills rising even in the small openings in the middle of crops and near settlements.
There were not dozens or hundreds of windmills, but thousands. And more was under construction all the time.
In Europe, the use of wind power has a much longer tradition than we have. In areas where hydropower did not exist or was owned by a feudal lord, wind power was the only way to get power before steam engines and internal-combustion engines, above all to mills, but sometimes also to workshops, sawmills, and so on. The only problem with wind power was that it could not be regulated as much as hydropower could. It was either wind or not, strong or weak, depending on the whims of Aiolus and Anemoks.
The same problem impacts on the use of wind power today.
There are many factors supporting the building and developing of wind power mills. The running costs of wind power production are remarkably small. Unlike many states, it is not free. There are investments, capital costs, rents, property- and other taxes, and maintenance costs, but the energy source itself, the wind, costs nothing so far. Wind power is also more emission-free than many other forms of energy production. Emissions from energy production itself are close to zero, but the construction and maintenance of equipment produce the same quantity of emissions as other similar production activities. The carbon footprint of wind power is another issue. In Central Europe, wind farms are mainly located in areas that are not forested: fields, mountains, beaches… In Finland, partly due to the above-mentioned NIMBY (Not In My Backyards) phenomenon, the wind power mills will have to be taken far away from settlements, to undeveloped wilderness. In such case, the clearing of open space, road network and cable streets needed by power plants will eat up the carbon sinks of forests. Furthermore, service and maintenance work, done deep in the uninhabited wilderness, eat quite a bit of fossil fuels.
If we are going to increase our energy self-sufficiency, we will also need wind power. If we want to improve our security of supply and crisis resilience, we should decentralize wind power close to where it is used, rather than concentrating production in large fields that are easy to be paralyzed by damaging the power lines. And if we want to save our carbon sinks, we should by no means take the wind power plants into the woods.
This, of course, should be applied to photovoltaics and other alternative small scale energy production, too.
The above-mentioned NIMBY phenomenon also threatens other actions to achieve the SDGs, particularly those targeting SDG 10 (Reducing Inequality) and SDG 11 (Sustainable Cities and Communities). It’s hard to imagine how we could build residents, transport routes, and functioning community services for everyone if people want only such neighbours who think the same, look the same, are the same, in other words: are “normal” in every way. Like ants or bees.
The theme of the WWW & CE project itself is water, wastewater, waste, and the circular economy. In particular, the project has developed curricula for both vocational and higher education in water and wastewater treatment and utilization, not forgetting companies and their employees. Training helps to support the goals of sustainable development in nature and water protection (SDG:s 6, 14, 15) as well as in sustainable cities and communities (SDG 11). More information on the results of the project can be found on the project website (https://www.sa-ce.eu/).
Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus+ -ohjelman rahoittamien WWW&CE ja Sustainabuild -hankkeiden puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.
This article was written in the framework of the WWW & CE and Sustainabuild projects funded by the European Union’s Erasmus + program. The sole responsibility for the views expressed in this article lies with the authors.