…Mut koskaan et muuttua saa…

Kari Lilja, TkT, Erikoistutkija; Sirpa Sandelin, TkT, Yliopettaja

Ole sellainen vain, jonka nähdä mä sain, ole muisto mun nuoruudestain… Niinpä niin. Tuskin tämäkään iskelmä olisi saanut aikanaan niin suurta suosiota, ellei se kuvaisi jotain olennaista suomalaisesta sielunmaisemasta. Muutoksen pelkoa, kaipuuta aikaan, jolloin mikään ei muuttunut, Kekkonen oli Kekkonen, pojat poikia ja tytöt arvoituksia. Pysähtyneisyyden aikaan.

Tuo sama kaipuu on nähtävissä niin Porissa kuin suuressa itäisessä naapurissammekin.

Kotilo suojautuu vetäytymällä kuoreensa.
Todellinen tai kuviteltu uhka voi johtaa kuoreensa vetäytymiseen. Kuva by Etienne L. from Pixabay

Jaa, että miksi moinen aloitus? Siksi, että liettualainen pikkukaupunki Panevezys, jossa vierailimme, oli noin Porin kokoinen kaupunki, mutta olemukseltaan täysin toisenlainen. Vitaali, eloisa, uudistuva. Kaupungin kaduilla ei voinut liikkua montaakaan metriä törmäämättä rakennustöihin. Katuja parannettiin, rakennuksia korjattiin ja uusia rakennettiin, jopa puistoja uudistettiin. Kadut olivat täynnä telineitä, kivikasoja ja sorakuormia. Kaupungin edustaja luonnehtikin konferenssin avauksessaan kaupungin nykytilaa matkaksi höyryvoimalla energiaa tuottavasta yhden toimialan kaupungista nykyaikaiseksi digitaalisuudesta ja kestävistä ratkaisuista eläväksi monialaiseksi kasvukeskukseksi.

Uusien tuulien vaikutus näkyi jo Vilnan kentällä ja automatkalla Vilnasta Panevezysiin. Vanhat, neuvostovallan aikaiset likaisenharmaat kompleksit ja niiden joskus uskomattomat sähkökytkennät olivat vihdoin kadonneet näkyvistä. Tilalla oli uusia toimisto- ja teollisuusrakennuksia, kiiltävää metallia ja kirkasta lasia, aurinkopaneeleita ja avaria pysäköintialueita ilman kaiken peittäviä muurimaisia aitoja.

Täysin turvaton ja lainvastainen korkeajännitekytkentä.
Tämän kaltaiset kytkennät olivat vielä muutama vuosi sitten yleinen näky. Kuva by blabla5 from Pixabay

Tie Vilnasta Panevezysiin kulki tasaisten pelto- ja metsämaiden halki. Tien molemmin puolin oli maataloja, pienteollisuutta ja muita rakennuksia. Ja yllättävän monen – käytännössä lähes jokaisen – katolla tai pihalla komeili isompi tai pienempi aurinkopaneelikenttä. Sähköä tuotettiin itse, omaan käyttöön, ja ilmeisesti sitä myös myytiin. Odotimme näkevämme myös tuuligeneraattorien metsiä, olihan alue kaikessa aukeudessaan ja tasaisuudessaan ihanteellinen tuulivoiman tuotantoon. Niitä emme kuitenkaan nähneet. Joitakin yksittäisiä tuulimyllyjä oli, mutta nekin pieniä, ja useimmilla näytti käyttötarkoituksena olevan veden nosto.

Tuulimylly pumppaa vettä maaseudulla.
Veden pumppaamiseenkin voi tuulta käyttää. Kuva by Ernesto Velázquez from Pixabay.

Suomessa kasvisruokailu on muotia, mutta silti sitä saa puolustella ja joskus vaatimalla vaatia. Matkallamme otimme ensimmäisen aterian kasvisaterioina, koska oli aika myöhä, ja liha- ja kalavaihtoehdot tuntuivat raskailta. Sen jälkeen olimmekin sitten ravintolan silmissä jatkuvasti kasvissyöjiä, ja muita vaihtoehtoja sai erikseen tiedustella ja pyytää. Asiakaspalvelu siis toimi, joskin tulos ei ehkä tässä tapauksessa ollut ihan se, mitä tarkoitettiin.

Kasvisruoka oli hyvää, ei mitään keinotekoista soija-, kaura- tai härkäpapumössöä vaan reilusti keitettyjä ja paistettuja juureksia, vihanneksia ja sieniä, jotka tunnisti ulkonäön ja maun perusteella, ja jotka ainakin minun ruuansulatukseni hyväksyi ilman turhia pörinöitä. Jouduin tarkistamaan porilaisten kasvisruokien ja niiden sivuvaikutusten herättämiä ennakkoluulojani kyllä rankasti.

Kasvisvartaat puhtaista aidoista kasviksista.
Ei mitään epämääräistä. Kuva by RitaE from Pixabay.

Kasvisruokakin on hyvää, terveellistä ja kevyttä, ja mikä parasta, sivuvaikutuksetonta, kunhan se on osaavan kokin kunnollisista aineksista oikein tekemää.

Muutenkin nuo kestävän kehityksen teemat tuntuivat niin Liettuassa kuin Latviassakin omaksutun monipuolisemmin, enemmän kuin pelkkänä ilmastonmuutoksen vastaisena taisteluna. Siirtolaisuutta on noissa maissa vähemmän kuin meillä, joten puuttuva osuus työvoimasta täytyy löytää marginaaliryhmistä. Eläkeläisistä, vammaisista, osa-aikaista työtä kaipaavista. Suomea heikompi sosiaaliturva johtaa siihen, että joustoa löytyy myös työntekijöiltä. Jos ei oman alan työtä ole, tehdään sitä, mitä on tarjolla. Tämä jousto tukee maltillista kasvua ja estää työmarkkinoiden ylikuumenemista.

Hotellissamme kiinnitin huomiota siihen, että kierrätys ja uusiokäyttö oli huomioitu monella tavalla. Saippuat ja muut vieraille tarkoitetut saniteettitarvikkeet oli pakattu muovin asemesta kartonkipakkauksiin. Tosin hammasharjan kohdalla tehtiin poikkeus: muoviin pakattu harja oli sen jälkeen työnnetty kartonkilaatikkoon, vaikka pelkkä tiivis laatikkokin olisi riittänyt. Erityisen mielenkiintoinen oli hotellin avainkortti. Se oli tehty puuviilusta (Bambusta?) ja avaimen elektroniikka oli puukuitujen välissä.

Uusiopaperista tehty muistilehtiö ja kynä.
Ei uusiopahvi mikään huono materiaali ole. Kuva by Monfocus from Pixabay.

Suomi on puunjalostuksen suurmaa, mutta ainakaan minä en ole törmännyt samanlaisiin innovatiivisiin ideoihin. Erilaisista kokeiluista saa lukea aika ajoin, mutta miksi monikaan niistä ei ole tullut suurille markkinoille?

Ehkä juuri siksi, että olemme suomalaisia. Emme tarvitse mitään, mitä Kekkonenkaan ei tarvinnut. Vaan kuinkahan olisi. Jos Kekkonen eläisi, osoittaisiko hän kuuluisat sanansa ”Saatanan tunarit” kestävämpää kulutusta ja tuotantoa hakeville veturikuskeille vai niille peräpään vaunujen jarrumiehille?

Hän kun tunnetusti oli sekä näkijä että tekijä.

Artikkeli on kirjoitettu Euroopan unionin Erasmus + -ohjelman rahoittaman WWW&CE -hankkeen ja interreg BSR ohjelman rahoittaman Inbets+-hankkeen puitteissa. Vastuu artikkelissa esitetyistä näkemyksistä on yksinomaan kirjoittajilla.

kuvassa ovat hankkeisiin osallistuvien tahojen logot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *